Tänään se vihdoin tapahtui: nousin hevosen selkään yli kahden vuoden tauon jälkeen Florentinen laukattua vihreämmille niityille. Laitettuani viestiä Knaperbackaan loppuvuodesta, Maria vastasi minulle ja tarjosi tunteja Bahatilla, entisellä hevosellaan, joka on nykyisin opetuskäytössä. Muistin toki Bahatin parin vuoden takaa. Hän odotti varsaa tuolloin. Muuta en tammasta oikein tiennyt, paitsi että siinä oli jotain, joka toi minulle hyvän olon Marian viestissä. Opettajakseni en saanut Nooraa, koska itselleni on mahdollista käydä tunneilla vain perjantaisin, jolloin Noora ei ole paikalla, vaan Henrin, jonka olin myös tavannut aiemmin Knaperbackassa.
Kun astuin bussista ulos ja kävelin pitkin tuttua tietä kohti tuttua punaista tallia, tuntui kuin olisin ollut siellä viimeksi eilen. Aikakäsityksemme on silkkaa huijausta, viime kerrasta ei voi mitenkään olla yli kahta vuotta. Tuttu satulahuone, sama pihapiiri, kaikki aivan ennallaan. Paitsi Florentinen karsinassa toinen hevonen ja muutama uusi tulokas. Etsin käytävältä Bahatin karsinan. Tamma ei lotkauttanut korvaansakaan, kun pysähdyin sen eteen, vaan keskittyi olennaiseen, eli heinäkasan harventamiseen. Kävin hakemassa satulahuoneesta varusteet ja vaihdoin saappaat jalkaan. Jännitti, koska pelkään uusia hevosia.
Juttelin Bahatille rauhallisesti, joka ei ollut huomaavinaankaan minua. Avasin varovasti karsinan oven, jolloin tamma nosti päänsä heinäkasasta ja painoi sen syliini. Silitin silkkistä turpaa ja päätä, se sulki silmänsä. Okei, voin ehkä luottaa siihen. Hieman varovasti aloin puuhastelemaan sen kanssa, mutta tamma osoitti olevansa ystävällistä sorttia ja pian olin jo sydän sykkyrällä.
Henri oli ihana opettaja. Meillä on varmaan aivan huikea ikäero, mutta Henrin tapa opettaa upposi itselleni ällistyttävän hyvin. Sanalla sanoen rakastin hänen vinkkejään! Ne olivat todella hienovaraisia kehon hallintaan ja hyvin pieniin kehon linjauksiin kohdistuvia säätöjä, mutta vaikutukset olivat huikeita. Jos pääsin kaksi vuotta sitten jyvälle herkkyydestä Florentinen kanssa, niin oma kehon hallintani on ilmeisesti parantunut merkittävästi tänä aikana, sillä tunsin ratsastavani pääasiassa vatsalihaksillani ja olin ällistynyt miten herkästi se vaikutti hevoseen. Jopa niin herkästi, että huomasin vanhasta tottumuksesta käyttäväni kehoa aivan liikaa, kuin mitä oikeasti on tarpeen. Henrin ohjeet olivat ihania: ”kuvittele nousevasi aallon harjalle”, ”nautit vain täysillä siellä aallon harjalla olemisesta”, ”kun siirryt käyntiin, vain hengität ulos”. No arvatkaapa uppoaako joogille tuollaiset vinkit? Oi kyllä vaan! Sekä liuta muita yksityiskohtaisia vinkkejä lantion tai rintakehän asennosta, tismalleen samoja, joita lähes päivittäin jauhan joogaoppilailleni. Ihanaa nähdä nuoressa miehessä noin suurta osaamista ja ymmärrystä hevosista, minusta se kertoo ihmisestäkin todella paljon.
Bahatin liikkeet tuntuivat ihanalta. Tammasta tunsi, että sillä on aivan valtava osaaminen. Kyse on enemmän siitä, että osaanko minä. Henri sanoi, että Bahatista näki, että se oli tyytyväinen. Minua kiehtoo ihan hirveästi, miten noin isoa eläintä oppii tulkitsemaan ja näkemään, miltä siitä mahdollisesti tuntuu.
Ajantaju katosi jälleen ja tunti loppui mielestäni tuntia liian aikaisin. Harjasin Bahatin toiseen kertaan, huolsin varusteet, söin eväsleipäni (eväsleipä ei maistu missään yhtä hyvälle, kuin tallilla) ja kävelin bussipysäkille. Tuijotin mustaa asfalttitietä bussin etupenkillä ja mietin, että paljon on elämä muuttunut. Vielä kaksi ratsastustuntia on varattuna, mutta miten tätä voi siihen lopettaa?
(Voisinpa tarjoilla teille yhtä kauniita heppakuvia, kuin kokemukseni olivat, mutta nyt täytyy tyytyä kuvaan saappaistani. Jotenkin surkuhupaisaa. Instagramin puolella minusta ja Bahatista löytyy yksi Henrin ottama kännykkäotos.)
