10

Tarinoita tatuointieni takana

Mariela Sarkima | 27.4.2018

Otin ensimmäisen tatuointini kesällä 2001 ollessani 22-vuotias. Olin pitkään haaveillut kuvasta yläselässä, mutten tiennyt mitä sinne haluaisin. Kävin tuolloin läpi raastavaa eroa tärkeästä parisuhteesta ja valmistelin samalla elämäni suurinta loikkaa, Barcelonaan muuttoa. Eräänä sunnuntai-iltapäivänä pitkän nyyhkytys/itsesäälirupeaman päätteeksi näin mielessäni selkeän näyn. Silmieni eteen leijui sydän jonka sivuilla oli siivet. Tiesin heti, että tuon kuvan haluaisin iholleni. Soitin tatuointien peitossa olevalle ystävälleni, joka hurautti samalta istumalta luokseni viedäkseen minut tapaamaan omaa hovileimaajaansa. Suunnittelimme sydäntatuointiani ja sovin ajan seuraavalle viikolle. Oli elokuun loppu muuttaessani asumaan Espanjaan kielitaidottomana, ilman työtä tai asuntoa, sydän ruvella. Suomessa oli jo alkanut syksy, mutta Barcelona oli kuuma ja hikinen, suorastaan tuskainen. Olin samaan aikaan peloissani ja innoissani. Tiesin, että sydämeni eheytyisi ja siipeni kantaisivat. Ja niin kävi, tuo reissu avasi oven monelle tärkeälle oivallukselle, jotka ovat johdattaneet siihen millainen tänä päivänä olen.

Tiesin jo tuolloin, ettei sydän tulisi jäämään ainoaksi tatuoinnikseni. Selän jatkaminen alkoi kutkutella jälleen 2005 palattuani takaisin Suomeen. Piirtelin ja hahmottelin aiheita, jotka kiehtoivat. Tyylini oli noihin aikoihin jossain määrin fiftarihtava, rakastin burleskia, pääkalloja, luontoaiheita, japanilaista estetiikkaa ja taidetta. Piirtelin vihkoihin orkideoja, lootuksenkukkia, kolibreja ja bonsaipuita. Keräilin taide- ja grafiikkakirjoja, revin sivuja lehdistä. Haaveilin jonkinlaisesta köynösmäisestä kuvasta selkärankani päällä. En kuitenkaan ollut tyytyväinen töherryksiini ja aloin kysellä tutuilta kuka tatuointitaiteilija voisi saada ajatuksistani ja ideoistani kiinni. Useasta suusta tuli sama nimi: Kristian Liljelund, joka tatuoi Punavuoren legendaarisessa Legacy Tattoossa. Sinnepä siis marssin kera kirja- ja paperiläjäni.

En ollut koskaan ollut tatuointiliikkeessä, sydämeni oli toteutettu kotistudiossa… Aika äijä oli meininki. Karskit päästä varpaisiin leimatut karjut, hardcore, punk ja tatuointikoneiden tasainen surina. Kertoilin Krisselle ajatuksiani, hän murahteli ja mietiskeli. Sovittiin, että hän hahmottelisi jotain ja tulisin seuraavalla viikolla käymään uudestaan. Niin tein. Muistan edelleen sen punaisella kynällä tehdyn sketsin, jossa oli kaksi selkeää elementtiä, iso pääkallo ja japanilainen Oni-hahmo. JA ETTÄ SE PEITTI KOKO SELÄN, eikä ainoastaan selkärankaa! Olin samantien, että Let’s go for it! En oikein tiedä mikä siinä iski, en ollut ikinä ajatellutkaan tatuoivani KOKO SELKÄNI, Yakuzoilla on koko selän tatskat! Mutta niin se vaan oli, että Full Back Piecehän sinne sitten tömähti.

Ensimmäinen neulanisku jännittää aina. Ensin se kaikki valmistelu. Suojataan laitteet ja pinnat samalla kun rupatellaan mukavia. Musteet pikkukippoihin, neulojen valitseminen ja koneeseen asettaminen. Sitten pötkölleen. ”Pitääkö laittaa tyyny masun alle? Käännypäs vähän.” Lisää valoa, otetaan sittenkin se tyyny pois… Sitten alkaa surina, tasainen, hiljainen ääni, joka kertoo, että kohta kirpaisee. Kumihanskakäsi pyyhkäisee iholle vaseliinia, napakka kiristysote, ja sitten mennään. ”Ai saakeli…!” Linjat, eli ääriviivat on pahimmat. Mitä pienempi on tatuoitava pinta-ala, sitä kapeampi neulanippu iskee mustetta ihoon ja sitä terävämpi on kipu. Ja tietenkin me aloitettiin siitä alaselän Oni-hahmosta. Siellä missä iho on ohut, eli hermot pinnassa, tuntuu tosi nannalta! Oma kipukohtien top kolmoseni on:

1) lähellä kylkeä (…mielellään toisen päivän krapulan ja aamulla alkaneiden menkkojen siivittämänä…)
2) alaselkä (Se First Impact talvella 2005.)
3) lapa- tai minkä tahansa luiden päällä. (Tärinän määrä on vakio!)

Mutta kipuun ei kuole, itseasiassa se opettaa… Olen useasti uppoutunut Legacyn laminaattilattian puukuviointeihin löytäen sieltä mitä mielenkiintoisempia hahmoja. Syvä ja rauhallinen hengittäminen tatuointikoneen tahdissa tuli myös tutuksi. Vaseliinipyyhkäisyllä keuhkot täyteen, surinan alkaessa pehmeä pidätys ja keskittyminen, iho kiristyy, pidätys jatkuu, ja neulan upotessa ihoon hiiiiidas uloshengitys suppusuun kautta. Tällainen hengittelyrytmi mulle muodostui ja se todella helpotti sietämistä! Välillä tuli kyllä itkukin ja olen mm. purrut kunnon reiät yhteen toppiini, kun kylkeen jyrättiin bonsaipuuta vappujuhlinnan jälkeisenä päivänä… Meille onneksi muodostui Krissen kanssa hyvä luottamus ja suhde hänen pitäessä huolta, etteivät sessarit venyneet liian rankoiksi. Kerran sain reippaasta kestämisestä ”palkinnoksi” katsoa Krissen läppäriltä Karhuveljeni Kodaa. Välillä vaihdettiin HC punk-soittari räppiin ja hip hopiin, jotta jaksoin taas. Kerran kanssani samassa huoneessa kärsi näistä selkäkivuista Legacyssa itsekin tatuoiva legendaäijä, Sailor Andy. Vaihdoimme parit kyynelsilmäiset sympatiakatseet neulojen iskiessä itselleni musta-harmaata kiekuraa ja Andyn saadessa selkäänsä valtavan, värikkään Eloveenatytön.

Koko projektissa meni 1,5 vuotta. Välillä tuli kesä ja halusin antaa ihon levätä. Usein pitkien taukojen syynä oli taloudellinen tilanteeni, tatskaaminen kun ei ole ihan ilmaista… Rahaa paloi about yhden Chanelin Classic Flap Bagin verran. (Minin!) Syksyllä 2006 se selkä sitten vihdoin valmistui ja olin suoraansanottuna hämilläni Krissen lausuessa ”Noni, se oli sit siinä!” Ajattelin tuolloin Back Piecen jäävän viimeiseksi tatuoinnikseni, mutta toisin kävi…

Mentiin Oskarin kanssa naimisiin uudenvuodenaattona 2011. Alunperin kannoin nimettömässäni ihan perinteisiä valkokultaisia kihla- ja vihkisormuksia, mutta syksyllä 2012 aloin saada oireita. Olin megastressissä ja muutenkin kujalla itseni kanssa, ja ajattelin sormuksieni alle ilmestyneiden punoittavien ja kutisevien juovien johtuvan omasta hyperventilaatiotilastani (lue tästä aikakaudestani TÄSTÄ postauksestani). Oireet eivät kuitenkaan hävinneet, joten päätin jättää sormukset rasiaan ja tatuoida ikuisuuden/äärettömän symbolin niiden tilalle. Otin tatuoinnin Naistenpäivänä 2013. Silloin julkaistiin myös ”Naisen iholla – 32 tarinaa tatuoinneista”-kirja tarinaa tatuoinneista-kirja, jossa olin mukana. Krisse pääsi jälleen hommiin. Legacylla on perjantaisin Walk in Friday, jonne menin jonottamaan uutta sormustani. Oskari ei tullut mukaan. Muistan jonkun kysyneen tatskasormussuunnitelmasta kertoessani, että mitäs jos erotaan? Suutuin ja olin aivan pöyristynyt! Ettäs kehtaa, eihän me to-del-la-kaan erota!!!

Hyppään tässä kohtaa kädessäni olevaan M-kirjaimeen. Se on tulkitisjasta riippuen joko kupliva tai hajoava/haihtuva ämmä. Haa haa! Kirjain piirtyi Oskarin taiteilijan kädestä aamupalapöydässä joskus vuonna 2013. Juteltiin tatskoista ja kerroin hänelle haaveilevani pistetekniikalla tehdystä kuvasta. Hän kuunteli ja samalla tuherteli pöydällä lojuneeseen tyhjään laskukirjekuoreen. Olin seuraavalla viikolla viemässä lehtiroskia, kun huomasin pinkan päällä tuon kuoren. M-kirjain oli niin kaunis, että leikkasin sen talteen ja kiinnitin työhuoneeni mood board-taululle inspiraatiokuvien joukkoon. Siinä se katseli puuhiani yli puoli vuotta, kunnes keväällä 2014 haaveilin jälleen pistetatuoinnista. Olimme juuri saattaneet Hair Bible-kirjani painoon ja tunsin sisuksissani olevani jonkin ison äärellä. Olin jälleen (edelleen) eksyksissä, tunsin, etten ollut riittävällä tavalla yhteydessä itseeni. En kunnioittanut, enkä rakastanut itseäni. Olin ankara ja välinpitämätön itseäni kohtaan, voin huonosti. Katsoessani tuota kuplivaa/hajoilevaa M-kirjainta työhuoneeni seinällä, päässäni kirkastui ajatus siitä minkä pitäisi olla tärkeintä; MINÄ ITSE. Jälleen taas aukeni, havahduin ja näin vision… Ja varasin ajan Krisselle! Halusin tatuoida oman nimeni etukirjaimen paikkaan, josta näkisin sen joka päivä ja aina tarvittaessa. Oikean käsivarren sisäpinta tuntui juuri täydelliseltä paikalta. Halusin muistuttaa itseäni näkyvällä tavalla oman olemassaoloni tärkeydestä. Samana keväänä ostin myös kaksi lupaussormusta. Hopeinen solmusormus on lupaus sitoutumisesta itseeni. Lupasin tuon sormuksen ja M-tatuointini myötä rakastaa itseäni ehdoitta läpi tämän elämän. Kultainen X-sormukseni on ”Ei koskaan enää!”-lupaussormus, jonka myötä lupasin etten enää kohtele itseäni kaltoin tai tee huonovointisuuteen johtavia runnottuja ratkaisuja elämässäni. Vaikka tänä päivänä nuo ajatukset ovatkin suht stabiileja vakioita elämässäni, kannan edelleen tyytyväisenä muistuttajiani.

Seuraavaksi sitten käsittelyyn viimeisin tatuointini, kolme kolmiota ylhäällä vasemman olkavarteni sisäpuolella. Tällä kertaa kaipasin jotain graafista ja selkeää, ohut viiva ja tietynlainen herkkyys kiehtoivat. Kolme on aina ollut onnennumeroni. Laitojen kautta ja sitten keskitie. Ensimmäinen on kokeilu, toinen kerta varmistus, kolmas vahvistus. Epätäydellinen luku, toinen puoli täydellisestä. Kolmoseen kietoutuu paljon tärkeitä ja rakkaita asioita omassa elämässäni. Kolmioni ovat kietoutuneet toisiinsa, ne ovat linkissä keskenään ja niiden keskelle muodostuu täydellinen tyhjä tila. Kiintopiste, still point.

Reissasin viime- ja toissavuonna paljon Venäjällä Lumenen matkassa. Tuosta maasta, sen kulttuureista ja ihmisistä tuli itselleni todella rakkaita. Aloin mm. opiskella kieltä ja edelleen haaveilen jonain päivänä pystyväni kommunikoimaan kunnolla venäjäksi. Toistaiseksi sujuu ainoastaan perusjutut ja kauneussanasto. Tein viimeisen venäjänrundini Lumenen kanssa viime kesänä. Se päättyi syntymäpäivänäni 23.6. Moskovaan ja päätin, että antaisin itselleni lahjaksi siellä tehdyn tatuoinnin. Venäjän Lumenen Digital Manager Sveta, jonka kanssa näitä Beauty Tour-kiertueita toteutimme, on myös Big Time Tattoo Girl. Hän oli innoissaan saadessaan tarjota ensin synttäribrunssin ja viedä mut sen jälkeen tatuoitavaksi Moskovan Faux Pas Tattoo-studioon. Tiedän tyyppejä, jotka keräilevät tatuointeja eri artisteilta eri maista ja kaupungeista. On ihana ajatus, että itsellänikin on muistona ihollani tärkeä symboli, joka on tehty kesä-Moskovan mahtavissa energioissa… Tiesin tuolloin sanovani toistaiseksi dasvidaniya Venäjälle ja astuvani syksyllä 2017 uuteen elämäntilanteeseen, johon ei enää kuuluisi rundaaminen Lumenen kanssa. Paljon haikeutta ja kolmosen voimaa siis tuossa tatuoinnissani.

Palaan hetkeksi vielä vasempaan nimettömääni. Kuten kuvista näkyy, vihkisormuksenani toiminut äärettömän symboli on tänä päivänä muodoton suhru. Se johtuu siitä, että mun ja Oskarin avioliitto päättyi 2015, jolloin aloitin tuon tatuoinnin poistamisen laserilla. Projekti on kestänyt, sillä olen viime vuosina ollut paljon käsineni esillä erilaisilla kauneusvideoilla, joihin ei oikein istu vesikelloilla oleva sormi. Olen siis joutunut ajoittamaan poistokertoja (joita on nyt takana viisi, edessä vielä pari-kolme) sellaisiin ajankohtiin, kun ei olla kuvattu mitään. Voin tehdä tästä aiheesta erillisen postauksen, jos kiinnostaa, mutta lyhykäisyydessään sanon, että kipu on jotain ihan toista luokkaa kuin tatuoiminen. Lukekaapa Katjan postauksia laser-karvanpoistosta, samoissa sfääreissä mennään. Jos tatskaamista lähinnä on epilaattorlla karjojen nyppimisen tuntu, niin laseria voisi kuvailla pahasti palaneelle iholle räpsähtävän äärimmilleen venytetyn kuminauhan ”suloisuudella”. Todella v-mäistä kipua, mutta sitähän se on eron tekeminenkin. Molemmat sattuu niin saatanasti, että tekisi mieli huutaa ääneen! Mutta mä olen sitä mieltä, että kipuilu kannattaa ja rakkaudesta saa jäädä jälki ihoon. Meillä oli Oden kanssa niin ihana avioliitto, että ylpeänä ja onnellisena kannan sen arpea loppuelämäni ajan vasemmassa nimettömässäni.

Tällaisia tarinoita mun tatskoista… Onko sulla mustetta iholla, tai oletko harkinnut tatuointeja? Jos, niin minne ja miksi, kiinnostaa kuulla myös teidän tarinoita!

Ihanaa viikonloppua,

/

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää seuraavia HTML-tageja ja attribuutteja:

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

  1. Henna sanoo:

    Voi, miten ihanasti kerroit rakkaudella kaikista upeista tatuoinneistasi. Mahtavaa, että aikuinen nainen kantaa tuollaisella ylpeydellä tatskojaan. Itse olen vähän arka näyttämään tatuointejani, koska en halua joutua kertomaan tarinoita niiden taustalta. Ja koska ne ovat minulle tärkeitä, en myöskään halua kuulla negatiivisia kommentteja.

    Minä otin ensimmäisen tatuointini 28-vuotiaana äitini kuoleman jälkeen. Nyt olen 31 ja niitä on jo 4-5 (laskentatavasta riippuen). Kaikki liittyvät enemmän tai vähemmän äitini menetykseen ja sen mukanaan tuomaan elämän ja ajattelutavan muutokseen. Olkapäässä on lintuhäkki, josta korppi lentää vapauteen. Olkavarressa on koko aurinkokuntamme ja koordinaatit kesämökille, jonne äitini tuhkat ripoteltiin, sekä lapsuudenkotini takapihalle, jossa lepää rakas koirani, joka kuoli samoihin aikoihin, kun saimme kuulla, että äitini syöpää ei saadakaan parannettua. Toisessa jalkapöydässä on anatominen sydän ja toisessa aivot, molemmat murattien ympäröiminä. Reidessä on Tylypahkan linna kuun ja tähtien ympäröimänä, etten koskaan unohtaisi minussa elävää lasta.

    Aina aluksi mietin jotain sievää ja pienehköä kuvaa, mutta loppujen lopuksi suunnitelmat paisuvat ja niinpä tatuointini ovat melko kookkaita. Seuraava on nyt suunnitteluvaiheessa pelikortin kokoinen, mutta katsotaan mikä on lopputulos.

    • Moikka Henna,
      Ihanaa, että kunnioitat äitisi muistoa ihollasi. <3 Ja ihanaa myös, että muistutat itseäsi sisäisestä lapsesta! Saapa nähdä mikä kuva seuraavaksi syntyy…

  2. Tää oli niin ihana juttu! Niinku kerroinkin niin mun kuvalla ei kai ole mitään sen isompaa merkitystä kuin että rakastan luontoa ja villikukkia. Etenkin tatuoinnin kissankellot ja karhunvatukat on mulle rakkaita, koska en tiedä ketään jolla olisi samanlaisia ja musta ne on tosi kauniita. Tatuointi on värikäs, joten vuosien myötä värit haalistuu ja olen miettinyt pitäiskö ne jossain kohtaa voimistaa. Viime aikoina olen myös välillä miettinyt että pidänkö tautoinnista enää vanhempana. Itse en tavallaan edes huomaa sitä, koska se on osa mua. Ehkä mun tatuointi muistuttaa siitä, että olen ikuinen landetyttö joka kaipaa jatkuvasti luontoon 🙂

  3. Ulpu sanoo:

    Tatuointitarinat ovat tosi mielenkiintoisia. Itselläni ei ole, olen niin nössö, etten varmaan edes uskaltaisi. Jos ottaisin, voisin ottaa jonkun pienen, esim. kirjaimen tmv. käsivarteen tai nilkkaan. Tykkään muutenkin pienistä, värittömistä kuvista iholla. Mariela, sinun M ja kolmiot ovat tyylikkään pelkistetyt. Vaikka onhan isot hyvin tehdyt tatuoinnit upeita taideteoksia.

    Mun veli otti muutama vuosi sitten käsivarren sisäpinnalle kolme O-kirjainta roomalaisilla (?) aakkosilla tehtynä, se on hyvännäköinen. Hänellä on kolma lasta, joiden nimet alkavat O:lla.

    • Kiitos, Ulpu! Selkä kun on niin rönsyilevä, niin saavat luvan olla nuo näkyvillä olevat simppeleitä. 🙂 Ihanalta kuulostaa tuo veljesi kolmen O:n tatska, linkissä kaikki lapset!

  4. Heili sanoo:

    Tämä oli todella ihana juttu. Hyvin henkilökohtainen ja koskettava. En ole koskaan pitänyt tatuoinneista, olen aina ihmetellyt miksi ihmiset haluaa tatuoida itseään. En ole osannut ajatella kokonaisuutta. Ja minäkin katselin juuri noita käsiesi kuvia että onpa hienostuneesti toteutettu. Jos ottaisin tatuoinnin niin kopioisin nuo ideat! 🙂

    • Heips, Heili!
      Niinpä, tatuoinnit jakavat mielipiteitä… ”Tatuoitu nainen” on tietynlainen leima, joka luo ihmisissä tietynlaisia mielikuvia. Oma iso kuvani kun on useimmiten piilossa vaatteiden alla, niin olen päässyt muutamissakin tilanteissa todistamaan to-del-la hämmästyneitä ilmeitä, kun on ollut vähän avonaisempaa päällä! 😉

  5. Mie ite sanoo:

    Moikka, pitkästä aikaa neiti X hyvä juttu ja mielenkiintoista kuulla kuviesi tarinat.

    Miulla on vasemmassa sääressä, sivussa heti polven alapuolella antilooppi-tatska. Otin sen kesällä 2001, ja olin jonkun vuoden haaveillut tatuoinnista.
    Kuva valikoitui kotikaupunkini tatskaliikkeen kuvastoista, mutta sitä muokkasi mieleisekseni ensin taiteellinen siskoni ja sitten toki vielä itse tekijä. Alkuperäinen kuva oli semmoinen hiukan luolamaalaustyyppinen ja joku siinä vaan vetosi minuun. Varsinaista tarinaa siihen ei alunperin liittynyt, mutta koska sitä on usein minulta kysytty, niin huomasin semmoisen lopulta keksineeni..antilooppi loikkaa mukanani joka askeleella eteenpäin ja eteenpäin elävän mieli…. Toki sitä monessa asiassa saatan jumittaa, mutta toisaalta myös on halu kehittyä ja kokeilla uusia asioita.

    Haaveilen ottavani joskus vielä ehkä toiseen sääreen samantapaisen kissaeläimen tai sitten niskaan/yläselkään yhden sydän+spiraalijutun (lempisymbolini) toisaalta sulka/höyhen/sudenkorento/perhonen kiehtoisi myös…

    Aika ajoin törmään yllättyneisiin kommentteihin antilooppini takia, ja usein siksi, ettei sairaalahoitajalla oletettaisi olevan tatuointia. Tatuointini on sopivassa paikassa työtäni ajatellen, enkä sitä itsekään aina muista. Toisaalta kesällä se sitten näkyy kivasti enemmän.

    • Mariela sanoo:

      Moikka Mie, ihana kuulla susta pitkästä aikaa! Ja kiva kuulla myös tatskatarinoita. Se on jännä miten tietyt jutut kiehtoo ja kutittelee… Sitten ei auta muuta kun leimautua! 😀

      Pusut ja halit!!!