Viikonlopun toinen toivepostaus on varsin ajankohtainen: tärkeimmät astangajoogaopettajani ja mitä olen oppinut heiltä. Kymmenviikkoinen astangajoogan alkeiskurssini alkaa nimittäin huomenna. Kurssilaisiakin saattaa kiinnostaa joogataustani, joten kirjoitan postauksen myös heitä varten – kurssilla kun keskitymme olennaisempiin asioihin kuin minun joogapolkuuni.
Aloitin astangajoogan vuonna 2009. Olin vuosia ollut kiinnostunut joogasta, mutta en ollut moneen vuoteen harrastanut mitään ryhmässä enkä varsinkaan ryhmäliikuntaa. Tuohon aikaan juoksin paljon, mutta en harrastanut muuta liikuntaa lainkaan ja mistään lihasvoimasta, saatika notkeudesta ei ollut puhettakaan. Kestävyys lieni ainoa vahvuuteni.
Ystäväni innoittamana osallistuin hot jooga -tunnille ja olin myyty heti kättelyssä. Sain ensimmäisestä tunnista niin kovan kipinän, että minut löysi siitä lähtien joogasalilta vähintään neljänä päivänä viikossa ja suunnittelin kaikki sosiaaliset menoni sen mukaan, että ehdin käydä tunneilla. Baareissa käyminen jäi tuolloin elämästäni lähes täysin, sillä halusin käyttää kaikki vapaapäiväni joogaan. Vajaan parin kuukauden jälkeen olin niin syvästi rakastunut lajiin, että aloin etsimään tietoa joogasta enemmän. Tuolloin löysin Petri Räisäsen Astanga-kirjan ja luettuani sen kannesta kanteen yhdessä illassa, minun oli päästävä astangajoogan alkeiskurssille. Vaikka pidin hot joogasta, minusta tuntui, että harjoituksesta puuttui se jokin. Petrin kirjan luettuani aavistelin astangajoogan tarjoavan minulle sen puuttuvan palasen – kokonaisen elämänfilosofian, josta fyysinen harjoittelu on vain pieni, mutta oleellinen osa.
Etsin netin syövereistä tietoa astangajoogaa tarjoavista saleista Helsingissä. Olisin varmasti osallistunut alkeiskurssille Helsingin Astanga Joogakoululle, mutta siihen aikaan koulun nettisivut olivat semmoista sillisalaattia, että törmättyäni edesmenneen Joogasali Asanan mainokseen astangajoogan alkeiskurssista, ilmoittauduin Juhana Laurosen alkeiskurssille.
Juhana oli siis ensimmäinen ja hyvin merkittävä opettaja joogapolullani. Hän oli erittäin motivoiva ja kannustava, jaksoi vastata loputtomaan kysymystulvaani ja oli tarpeeksi vaativa asanaharjoituksessa – löysäilyä ei sallittu, joka sopi minulle. Alkeiskurssin jälkeen minua ei enää hot joogasalille saanut – astanga iski sen verran lujaa kertalaakista. Olin edelleen täydellinen rautakanki ja sormenpääni hipaisivat hädin tuskin lattiaa, punnerruksiani ei voinut kutsua punnerruksiksi ja yhdellä jalalla seisominen tuotti lähes ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. Juhana kuitenkin kertoi kuuluneensa itsekin näihin maailman kankeimpiin ihmisiin, mutta nyt hän istui suvereenisti jalat niskan takana ja teki kaikki hypyt asanoihin täydellisen puhtaasti ja kevyesti. Olin siis jo alusta lähtien täysin vakuuttunut, että oma kehoni tekisi jonain päivänä tuon kaiken, jos vain harjoittelisin säännöllisesti.
Löysin astangan asanaharjoituksesta elämäni ensimmäisen liikuntamuodon, joka todella motivoi ja inspiroi minua. Voimaton ja olemattoman lihakseton, löysä kehoni alkoi muuttua nopeasti. Vain kolmen kuukauden jälkeen huomasin hauisten, olkapäiden ja selkäni lihasten piirtyneen näkyviin. Takareiteni olivat kuitenkin äärimmäisen kireät ja ne olivat venähtäneet hot joogassa mustelmille saakka, joten niiden kanssa sain kipuilla noin puolisen vuotta ennen, kuin eteenpäintaivutukset alkoivat syventyä eikä kipua enää tuntunut. Paitsi että astanga innosti minua parantamaan fyysistä kuntoani, alkoi se vaikuttamaan hyvin nopeasti myös mieleeni. Tämä lienee tuttu tunne monille, mutta aloin yksinkertaisesti tuntemaan onnellisuutta pelkästä olemisesta ja mieleni alkoi tyyntyä. Selittämätön hyvä olo oli yksi suurin syy siihen, miksi tieni vei joogasalille lähes päivittäin.
Juhanalta saamani merkittävimmät opit asanaharjoitukseen olivat hitaat punnerrukset ja voiman kasvattaminen. Astangajoogaharjoitus vaatii erittäin paljon voimaa kehon hallinnan lisäksi ja juuri sen hallitsemista varten. Aurinkotervehdysten B-osa oli minulle erittäin pitkään silkkaa elonjäämistaistelua, mutta pikkuhiljaa voima kasvoi ja hengitys alkoi pidentyä ja tasaantua. Punnersin säntillisen hitaasti joka ikisessä harjoituksessa. Aloin harjoittelemaan nostoja melkein heti istumasarjan aloitettuani. Täydellistä kompurointiahan se oli, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni en välittänyt tippaakaan siitä, miltä toimintani näytti. Tämä lienee yksi Juhanalta saaduista vaikutteista: en verrannut itseäni toisiin, enkä koskaan tuntenut olevani huonompi, kuin vieressäni monta vuotta joogannut oppilas, vaan nautin omasta harjoituksestani ja kehossani tapahtuvista muutoksista jokaisella hengenvedolla ja tukehtumisen hetkellä.
Reilun puolentoista vuoden harjoittelun jälkeen Joogasali Asanassa osallistuin ensimmäistä kertaa Helsingin Astanga Joogakoululla Petri Räisäsen ja Juha Javanaisen pääsiäisintensiiville, josta tulikin siitä lähtien joka vuotinen pääsiäisperinne. Tuolla kurssilla sain ykkössarjaan viimeisenkin asanan ja myös aivan uudenlaisen kosketuksen koko harjoitukseen. Kurssilla oli hyvin intensiivinen ja ihana energia ja ymmärsin olleeni pitkän linjan ammattilaisten opissa. Avustukset ja neuvot olivat aivan uudenlaisia ja ymmärsin, että ennemmin tai myöhemmin tulisin vaihtamaan joogasalia. Sain harjoitukseen uudenlaisen kosketuksen ja se tuntui imevän mukanaan vielä syvemmin. Tuolloin osallistuin myös ensimmäiselle joogafilosofialuennolle, siihen saakka olin lukenut pelkästään kirjoja.
Seuraavan kesän jälkeen vaihdoin sitten joogasalia ja aloin harjoittelemaan Juha Javanaisen opissa Helsingin Astanga Joogakoulun Annankadun uudella alasalilla. Juha oli erittäin säntillinen opettaja, vei harjoitustani eteenpäin ja motivoi minua entisestään. Syksyn aikana osallistuin kahdelle Petri Räisäsen joogaintensiiville. Seuraavana talvena vietin puolestaan kuukauden Thaimaassa Koh Makin saarella Petrin joogaretriitillä. Petristä tuli tuolloin yksi tärkeimmistä opettajistani ja olen osallistunut lähes kaikille hänen kursseilleen Helsingissä. Mielestäni hän ei ole koskaan antanut merkittäviä oivalluksia asanaharjoitukseeni, vaan ennemminkin henkiseen puoleen: opettanut suhtautumaan kiireettömästi ja lempeästi asanaharjoitukseen sekä inspiroinut jakamalla omia gurujilta sekä jäsenkorjaajamestareilta saamiaan oppeja. Petri on erityisesti innostanut minua joogapolullani ja saanut kunnioittamaan koko tätä ihmeellistä harjoitusta.
Koh Makilla vietetyn tammikuun jälkeen aloitin joskus keväällä kakkossarjan harjoittelun Virpi Karjalaisen opissa Annankadun yläkerran salilla. Samana keväänä osallistuin myös ensimmäistä kertaa new yorkilaisen Eddie Sternin intensiiville, jonka ehdottomasti parasta antia olivat joogafilosofia-tunnit ja edelleen Eddien joka vuotisilta kursseilta odotaan nimenomaan filosofiatunteja kaikista eniten.
Lähes vuoden ajan tein aikalailla itsekseni asanaharjoitustani. Joogassa tulee vaiheita, jolloin avustusten määrä vähenee, yleensä vaiheessa, jolloin uusia asanoita ei ole tarpeen antaa, vaan on aika keskittyä silloiseen harjoitukseen ja se sujuu usein suhteellisen itsenäisesti pieniä neuvoja lukuunottamatta.
Syksyllä Juha vaihtoi opettamaan takaisin Astanga Joogakoulun Kolmannen Linjan salille ja alakerran salilla aloitti Maarit Nevanperä. Olin kuullut Maaritista niin paljon hyvää, että halusin mielenkiinnosta mennä kokeilemaan hänen tuntejaan sillä seurauksella, etten palannut enää takaisin yläkertaan. Maaritissa oli erityisen ihanaa hänen persoonansa. Hän paneutui oppilaisiin todella yksilöllisesti ja hänen olemuksensa oli määrätietoinen ja nöyrä. Itselläni herää väistämättä kunnioitus tämmöisiä ihmisiä ja erityisesti opettajia kohtaan, Petri on myös näistä yksi esimerkki. Maarit ei luonut itselleen auktoriteettia, se vain oli. Hänen kanssaan harjoitukseni kakkossarjassa meni eteenpäin, mutta pian oli vastassa asanaharjoitukseni suurin kipukynnys tähän mennessä, johon moni olisi lopettanut koko harrastuksen ja tuhahtanut ettei astangajooga sovikaan minulle. Alaselässäni alkoi tuntua vihlova kipu, joka yltyi pikkuhiljaa täysin sietämättömäksi. Muistan Maaritin sanoneen minulle tuolloin, että suurin osa lopettaa tässä vaiheessa, mutta tämä on vaihe, joka tulee monella vastaan ja se menee ohi. En epäillyt sitä hetkeäkään, mutta en myöskään nähnyt valoa tunnelin päässä. En osannut selittää kipuani Maaritille, joka ei puolestaan koskaan ollut kokenut alaselkäongelmia itse, joten hänen oli mahdotonta ymmärtää miltä minusta tuntui.
Olin surullinen, sillä aina kivun hellitettyä hieman, se tuli takaisin kahta pahempana. Puolen vuoden ajan koitin ymmärtää kipua ja löytää pisteen, mikä on liikaa ja mikä normaalia ja mikä ei hajottaisi selkääni enempää. Kävin välillä Taina Sandelinin sunnuntai- ja iltapäivätunneilla ja Taina onkin ehdottomasti yksi ihanimmista opettajista ikinä ja ikävöin välillä hänen tuntejaan edelleenkin. Taina oli kokenut onnettomuuden myötä lähes täydellisen selän hajoamisen ja kuntouttanut sen asanaharjoituksella täysin. Opettaja, joka ymmärsi miltä kipuni tuntui oli siunaus. Tainan käskystä aloin harjoittelemaan kotona vatsalihaksia aamuin illoin kolmella eri liikkeellä. Huomasin vaikutuksen välittömästi harjoituksessani, vaikka kipu ei poistunutkaan mihinkään. Tällöin sain kuitenkin ensimmäisen ahaa-elämykseni siitä, kuinka suuressa roolissa kehon etupuolen voima ja hallinta on – vatsan, lantion ja etureisien. Vatsalihasliikkeet olivat ainoa helpotus kipuuni, joten jatkoin niiden tekoa säntillisesti.
Pääsiäisenä osallistuin Magnus Appelbergin joogaintensiiville Rööperin Aamujoogaan ja kumma kyllä, tuolla kurssilla minulla ei ollut selkäkipua lainkaan. Magnuksen mutkaton ja aurinkoinen energia oli mukaansatempaavaa ja hänellä oli poikkeuksellinen ote harjoitukseen anatomisesti. Kurssi oli erittäin mieleenpainuva kokemus.
Sitten tuli jälleen toukokuu ja Eddie Sternin intensiivi. Selkäkipu oli sietämätön. Kurssin toisena päivänä vedetyn harjoituksen päätteeksi en päässyt lattialta ylös. En itkenyt, mutta silmistäni valuivat vedet – silkasta kivusta. Eddie huomasi tämän, jonka myötä hän otti minut erityishuomioonsa koko kurssin ajaksi. Tästä olen hänelle ikuisesti kiitollinen. En tiedä olisiko selkäni parantunut ilman Eddien neuvoja. Hänen sanansa ”your body wants to heal itself” olivat äärimmäisen lohdulliset. Eddie katkaisi harjoitukseni ja modifioi siitä terapeuttisen selälleni. Myös Maarit keskusteli Eddien kanssa selästäni – oli ihanaa, että opettajani oli kiinnostunut kuntouttamisestani.
Sitten tuli kesä ja Annankadun alasali jäi kesätauolle. Siirryin yläsaliin Piia Lehtisen kesätunneille. Piia on Suomen ainoa sertifioitu astangajoogaopettaja, joka tarkoittaa sitä, että hänellä on Sarath Joisin opetuslupa kolmossarjaan. Piia ymmärsi selkäni tilanteen täydellisesti ja sain häneltä koko kesän ajan niin hyvää ohjausta Eddien ohjeiden lisäksi, että selkäni alkoi kuntoutua huimaa vauhtia.
Seuraava syksy oli osaltani hieman vaikea. Romppu-kissani sairastui ja tarvitsi lähes kellon ympäri huolenpitoa, joka aiheutti usean viikon tauon harjoitukseeni. Lisäksi olin erittäin kuormittunut elämässäni kokonaisvaltaisesti. Joogaharjoitukseni oli hyvin epäsäännöllinen, lähinnä vain pidin sitä yllä joten kuten. Opettajani Maarit vietti pitkän ajan Intian Mysoressa KPJAYI:ssa syventämässä omaa oppiaan ja minusta tuntui, että olin harjoitukseni kanssa hyvin yksin ja hukassa. Piia oli tuurannut aamutunteja yläkerran salilla vain kesän ajan, Taina piti iltatunteja, jotka ovat itselleni epämiellyttäviä ja yläkerran aamutuntien opettajilla ei ollut hajuakaan selkäprosessistani. Tähän kaikkeen sekoittui omaa turhautumistani hyvin kokonaisvaltaisesti. Kävin parin viikon välein naprapaatti Loko Löfgrenillä huoltamassa kehoani ja hänen kanssaan kävinkin monia oivaltavia keskusteluja harjoituksesta – Loko kun on entinen astangajoogi itsekin.
Talvella vietin Goalla Purple Valleyssa erittäin eheyttävät, terapeuttiset ja puhdistavat reilu kaksi viikkoa Petri Räisäsen retriitillä. Voin edelleen tuntea Purple Valleyssä viettämäni ajan kehossani, sillä reissu oli hyvin ikimuistoinen ja kaunis (huolimatta universumin pahimmasta yrjötaudista). Selkäkipuni alkoi olla täydellisesti tipotiessään ja kehossani tapahtui aivan uudenlaista kehittymistä, jonka myötä kehollisten oivallusten määrä oli huikeaa.
Olin päättänyt, että Suomeen palattuani vaihdan joogasalia ja niinpä suuntasin Magnus Appelbergin oppiin Rööperin Aamujoogaan tarkoituksena käydä vain kokeilemassa jäisinko sinne vai menisinkö Piia Lehtisen oppiin Moolaan. Sille tielle kuitenkin jäin ja olen harjoitellut Magnuksen kanssa siitä lähtien. Merimiehenkadun sali tuntuu kotoisalta ja Magnus ja hänen vaimonsa Riitta melkein toiselta perheeltä.
Magnukselta olen saanut alkeiden jälkeen merkittävimmät anatomiset oivallukset, joka on muuttanut kehoani täydellisesti. Olin erittäin pitkään ehdollistunut selkäkipuuni ja ajattelin sen edelleen rajoittavan minua – vaikkei mistään kivusta ollutkaan tietoa enää pitkään aikaan. Pikkuhiljaa ymmärsin päästää kivusta irti myös mielessäni, jonka myötä harjoitus suorastaan singahti eteenpäin. Tällä hetkellä tunnen käsittämätöntä iloa kivuttomasta selästäni ja kaikesta uudesta, mitä olen sen myötä kokenut ja oppinut. Harjoitukseni on ollut viime kesästä lähtien ylläpitävää harjoitusta, annan oman aikani intensiivisempään tahtiin paluulle. Kiirettä siihen ei ole, sillä tämä harjoitus kestää koko loppuelämän ja siihen kuuluvat ylä- ja alamäet.
Huomenna alkavan kurssin myötä alkaa myös omalla joogapolullani aivan uusi aikakausi. Olen syksystä lähtien avustanut Magnusta kerran viikossa ja pitänyt yhden viikon mittaisen alkeiskurssin. Nyt edessä on kymmenen viikkoa, kolmesti viikossa ja kokonainen salillinen uusia oppilaita. En voi sanoa etteikö jännittäisi, mutta ihmeellisen viilipyttynä olen toistaiseksi. En odota itseltäni täydellisyyttä. Suurin toiveeni on, että onnistun inspiroimaan ja motivoimaan oppilaita harjoittelemaan säännöllisesti ja löytämään joogan kokonaisvaltaisen ilon.
Mainittujen opettajien lisäksi olen opiskellut jonkin verran joogafilosofiaa Måns Broon kanssa sekä osallistunut Mark Robberdsin, Clayton Hortonin, Kino MacGregorin, Charlie Taylor-Rugmanin ja Sharath Joisin joogaintensiiveille.
Rock Om – harjoitukset jatkuvat!
Kuvat Dorit Salutskij
