Elämäntilanteeni oli viisi vuotta sitten, syksyllä 2012, hyvin erilainen kuin nyt. Elin hyperventilaatiotilassa esikoiskirjani Make Up Biblen, Cailap-sivellinten ja ison TV-tuotannon jälkimainingeissa. Kuvasimme tuona syksynä Hair Bible-kirjaani, kirjoitin sen tekstejä ja tein kaikkea muutakin mahdollista ja mahdotonta samaan aikaan. Olin omasta mielestäni pysäyttämätön kaikkeen kykenevä SuperNainen. Odotin tätä samaa yli-inhimillistä kyvykkyyttä myös kaikilta ympärilläni. Todellisuudessa olin lopen uupunut ja pahasti eksyksissä itseni kanssa. ”Hoidin” itseäni hamstraamalla lisää työprojekteja ja haastamalla itseäni aina vaan uskomattomampiin suorituksiin. Jos jokin ääni sisälläni koetti herättää huomioni, vaiensin sen kehittelemällä itselleni lisää työprojekteja. Turrutin itseni.
Sitten alkoi tapahtua… Olimme nykyisen ex-mieheni, eli rakkaan työparini Oskarin kanssa vuokranneet La la land Creative Space-työtilan Helsingin Punavuoresta ja remontoimme sitä uuteen uskoon. Maalatessani katonrajassa korkeat tikkaat lipesivät äkisti altani ja tipahdin korkeuksista lattiaan. Pääni jäi parin sentin päähän alla olleista betoniportaista, joten säästyin onnekseni vakavalta päävammalta. Alaselkäni ja lantioni sensijaan saivat kovan tällin, samoin egoni. Selvisin kuitenkin säikähdyksellä, joten jatkoin entiseen malliin lisäten samalla kierroksia.
Seuraavalla viikolla maalasin jälleen, tällä kertaa lattianrajassa. Sain kummallisessa työasennossa niin pahan noidannuolen alaselkääni, että itku ja huuto tuli taas. En kyennyt suoristamaan kehoani moneen päivää, koin itseni epäonnistuneeksi ja kykenemättömäksi. Vedin kipulääkkeitä, lotrasin linimenttejä ja rankaisin itseäni henkisesti. Heti kun pystyin taas liikkumaan, jatkoin jälleen entiseen malliin kierroksia lisäten.
Muutaman viikon kuluttua kaaduin pahasti pyörällä sateessa kiskoihin. Istua kyhjötin likomärkänä asfaltilla, itkin ja ulvoin jälleen epäonnistumistani. Muistan normaalisti hyvin lauhkean exäni nostaneen minut pystyyn ja napauttaneen tomerasti: ”Nyt riittää, sun täytyy pysähtyä!” Mutta en halunnut pysähtyä!!! Mitä huonommin voin, sitä kovempaa rankaisin ja haastoin itseäni, paahdoin eteenpäin ja vedin vaseliinia ikeniin, jottei kukaan huomaisi huonovointisuuttani.
Loppusyksystä päätin kuitenkin palata tutun psykoterapeutin vastaanotolle. Siellä itkin ensimmäistä kertaa selittämätöntä tuskaani ja pahaa oloani kunnolla ulos. Aloimme tutkailla tilannetta yhdessä ja ymmärsin, että jokin mättää perustavanlaatuisesti. Olin vihdoin valmis kuuntelemaan itseäni.
Marraskuun viimeisenä viikonloppuna osallistuin elämäni ensimmäiselle hyvinvointiretriitille. Se oli ”Takaisin kartalle”-viikonloppu Villa Mandalassa Loviisassa. Tuo tasan viisi vuotta sitten toteutunut parin päivän pysähtyminen on ollut yksi merkityksellisimmistä asioista elämäni kannalta. On käsittämätöntä kuinka yhden viikonlopun aikana voi saada narun päästä kiinni ja ymmärtää mistä kana pissii. Ja kuinka pienet työkalut ja harjoitteet voivatkaan saada niin isoja pyöriä liikkeelle…!
Retriitin alussa hahmoteltiin ”Mielen mandala”, joka toimi tienviittana jokaisen omalle työskentelylle. Tuon mandalan tarkoituksena oli selventää mikä/mitkä osa-alueet omassa elämässä kaipasivat työstöä. Hämmästyksekseni omaksi tärkeimmäksi työstettäväkseni nousi henkisyys. Olin voinut pitkään huonosti ja ollut onneton, mutten ollut osannut sanoittaa itselleni tuon olotilan perimmäistä syytä. Perhe, ystävät, parisuhde, rahatilanne, työtilanne, elämäntilanne, mikä tahansa muu oli ollut syypää sumuisuuteeni, en koskaan minä itse.
Retriitin aikana asia kirkastui. Olin kuluneiden vuosien ja oman hengästyttävän tehokkuuteni myötä menettänyt yhteyden itseeni, sisäiseen minääni. Siksi kipuilin, hapuilin ja voin huonosti. Tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltäni. Oma olotilani ei ollutkaan riippuvainen ympärillä tapahtuvasta, vaan itsestäni. Siitä mitä kannan, kuljetan ja pidän sisälläni. Tunne oli samalla myös haastava ja aseista riisuva. Ei selityksiä! Ymmärsin myös, ettei henkisen yhteyden jälleenrakentaminen tulisi olemaan helppoa. Se pitäisi tehdä rauhassa, armollisesti ja itseä kunnioittaen, ei väkisin, eikä rangaisten. En koskaan ajatellut henkisyyden myöskään olevan mikään pyhä ratkaisu kaikkiin ongelmiini, en lähtenyt pyrkimään kohti valaistumista. Paitsi, että valaistuin jo, vaivihkaa ja huomaamattani, oivaltaessani tuona viikonloppuna oman sisäisen yhteyden olevan kaiken ydin.
Voin siis sanoa aloittaneeni kulkemaan tätä nykyistä polkuani tuona marraskuun viimeisenä viikonloppuna tasan viisi vuotta sitten. Polku on ollut kivinen, mutkitteleva, täynnä nousuja ja laskuja. Voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan kaikesta siitä mitä retriittiviikonlopun jälkeen lähti tapahtumaan… Tiivistän tähänastisen taipaleeni nyt kuitenkin näin:
Olen välillä nähnyt kirkkaasti painuakseni jälleen sakeaan sumuun, palannut uudestaan ja uudestaan vanhoihin, useaan otteeseen huonoiksi havaittuihin tapoihin, ylisuorittanut, rankaissut, lillunut lempeydessä rankaistakseni itseäni taas, lihonut, laihtunut ja löytänyt muka-rauhan vetääkseni itseni entistä pahemmin piippuun. Olen silti pysynyt polullani.
Tuona retriittiviikonloppuna aukesi haave/unelma, jonka perusteella asetin itselleni aikomuksen:
Annan henkisen minäni johdattaa.
Tämä yksinkertainen ajatus on toiminut siitä asti johtotähtenäni. Edelleen se meinaa aika ajoin unohtua tai kadota näköpiiristä, mutta enää en päästä narusta irti. Tuo yhteys oman itseni sisälle on life line, elämänlankani. En enää etsi syitä itseni ulkopuolelta jos en voi hyvin, vaan käännyn sisäänpäin, katson ja kuuntelen. Tuo on se luottamuksen siemen jonka ympärille olen jälleenrakentanut itseni. Edelleen kipuilen ja hapuilen, mutta enää en kaadu, enkä tipu korkeuksista.