Tämä tarina on omistettu kaikille sinkuille, jotka ovat kyllästyneitä epämääräisiin parisuhdevirityksiin.
Epäröin hieman, että onkohan liian aikaista kirjoittaa tätä postausta vielä, koska emme ole olleet virallisesti yhdessä edes puolta vuotta ja mistä sitä ikinä tietää, jos puskan takaa tuleekin jotain todella yllättävää ja pakkaan kimpsut ja kampsut Lontoon kodista vähin äänin kohti Helsinkiä jo ensi viikolla. Mutta kun joka ikinen solu ja solun väli kehossa tietää, että mikään asia ikinä ei ole tuntunut oikeammalta, niin onko silloin väliä millään ”kriittisillä” puolen vuoden, vuoden, kahden vuoden tai kymmenen vuoden etapeilla? No ei kuulkaa ole!
Olen saanut todella paljon viestejä sen jälkeen, kun kerroin elämänkumppanin kohtaamisesta ja parisuhteestani. On todella ihanaa kuulla, miten onnellisia ihmiset ovat toisen onnesta. Ja että moni, joka vielä odottaa sitä oman elämänkumppanin kohtaamista on saanut luottamusta siihen, että jonain päivänä se oikea osuu myös omalle kohdalle. Juuri siksi koen oikeastaan halua ja tarvettakin tämän postauksen kirjoittamiselle, koska tiedän miten valtavan paljon siellä ruudun toisella puolella on upeita sinkkunaisia ja -miehiä, jotka eivät vain tunnu kohtaavan sitä oikeaa tyyppiä. Olen itse elänyt suurimman osan elämästäni yksin, joten minulla jos jollain on aiheesta sanottavaa ja paljon.
Kaikki elämäni parisuhteet ovat olleet todella lyhyitä, muutaman kuukauden tai puolen vuoden juttuja – tai sellaisia virityksiä, joille on vaikea määritellä tarkkaa alkamis- ja loppumisaikaa. Sellaisia, mitä ei ole voinut edes kutsua parisuhteeksi, koska niitä on leimannut alusta lähtien epävarmuus, joka ei ole missään vaiheessa johtanut mihinkään muuhun kuin siihen, mikä on ollut selvää alusta saakka: suhteen päättymiseen. Suhteet ovat noudattaneet tiettyä kaavaa, vaikka kuinka olisin muuten kasvanut henkisesti, omasta mielestäni tiedostanut aiempia käyttäytymismallejani ja suhtautunut asioihin uudella tavalla.
Yksi käyttäytymismalleistani on ollut ääripään kärsivällisyys. Mitä pidempään olen elänyt yksin, sitä onnellisempi olen myös ollut yksin, koska olen samalla rakentanut elämästäni kaikin puolin juuri sellaista, millaisesta elämästä olen unelmoinut. Olen samalla elänyt läpi hurjia elämänmuutoksia, jotka ovat tehneet minusta yhä vahvemman, kasvattaneet itsetuntoani ja etenkin kärsivällisyyttäni. Tuo kärsivällisyys on kuitenkin mennyt kohdallani aivan ääripäähän ja kutsuisin sitä ennemminkin uskotteluksi kuin kärsivällisyydeksi. Täydelliseksi totuuden kieltämiseksi ja haluksi uskoa johonkin sellaiseen, jonka tietää ja tuntee olevan mahdotonta.
Lähes jokaisessa suhteessani olen ollut niin hyvä uskottelemaan itselleni, että intuitioni on väärässä ja haluni uskoa mahdottomaan oikeassa, että olen mukautunut suhteeseen täysin vailla omia rajoja ja omaa tahtoa. Tämä on sinänsä huvittavaa, että kaikilla niillä muilla elämän osa-alueilla, joissa minulla on vahvat omat rajat ja oma tahto, olen ollut valtavan onnellinen ja niin sanotusti onnekas. Ja niillä alueilla, millä ne eivät ole toteutuneet, olen pettynyt kerta toisensa jälkeen ja tullut aina jätetyksi. Olen suorastaan valinnut tulla jätetyksi niin kutsutun kärsivällisyyteni ollessa niin pitkälle venytettyä. Pah, tuo kärsivällisyys on ollut puhdasta pelkoa. En ole uskaltanut olla rehellinen ja avoin, koska en ole halunnut kuulla totuutta, jonka olen kuitenkin sisimmässäni tiennyt oikeaksi.
Muistan kirkkaasti erään harmaan päivän syksyllä 2016, kun koin vahvan onnellisuuden ja kiitollisuuden tunteen. Olin tuntenut niin monesti aiemminkin, mutta tuolla kyseisellä hetkellä se liittyi selvästi ihmissuhteisiin. En osaa selittää tunnetta sen tarkemmin, mutta ehkä pukisin sen sanoiksi niin, että tuolla hetkellä päätin lakata etsimästä elämänkumppania.
Tämän jälkeen kohtasin vielä kaksi ihmistä, jotka veivät minua kohti lopullista muutosta – siis sitä voimaantumista, että asetan itse itselleni rajat ja toimin linjassa niiden kanssa. En voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, minkä koin kesällä 2017, kun vihdoin avasin silmäni, otin itseäni niskasta kiinni ja kävelin ulos suhdeviritelmästä, missä olin taas toistamassa samaa vanhaa kaavaa täysin onnettomana. Ja rehellisesti sanoen, tähän tarvittiin ystävän patistusta ja suoranaista ravistelua. En ikinä unohda sitä käänteentekevää puhelua Kirsikan kanssa ja olen siitä todella kiitollinen!
Siihen loppui kuin seinään ihmissuhteiden analysointi, jahkaaminen ja tyytymättömyys. Vaikka olin jälleen kerran yksin, tunsin olevani kokonaisempi kuin koskaan. Tuntui kuin olisin ottanut kvanttiloikan maailmankaikkeudessa ja tehnyt elämääkin suuremman oivalluksen, siis ihan pelkästään sillä, että otin tilanteen ja oman elämäni haltuun olemalla täysin rehellinen itselleni ja sanomalla ei asioille, joita en todellakaan halunnut enää toistaa.
Jos tästä mikään resonoi omien parisuhdemalliesi kanssa, niin annan kultaakin kalliimman neuvon: siinä vaiheessa, kun löydät itsesi analysoimasta mitään tilanteita, viestejä tai mitä uskomattomampia selityksiä ohareille tai viesteihin vastaamattomuudelle niin lopeta heti! Nosta kissa pöydälle – tai vielä parempi vaihtoehto: nosta kytkintä! Jos tyyppi on se oikea ja jos olet itse valmis suhteeseen (tai molemmat ovat valmiita suhteeseen), ei ole enää mitään tarvetta analysoimiselle. Ei tarvitse kilauttaa kenellekään kysyäkseen neuvoa tai näkemystä, koska kaikki on selvää.
Kesän 2017 jälkeen en käynyt kertaakaan treffeillä, minua ei pyydetty kertaakaan treffeille ja lakkasin edes haluamasta treffeille. En jaksanut uhrata ainuttakaan ajatusta miehille tai elämänkumppaneille. Olin niin kiitollinen itselleni käyttäytymismallieni rikkomisesta, että olin automaattisesti 100 % inspiroitunut aivan kaikesta muusta elämässäni. Olin todellakin jokaisella solullani onnellinen yksin ja tein itselleni lupauksen, että elän mieluummin yksin kuin yhdessäkään analysointia aiheuttavassa suhdeviritelmässä saatika sitten onnettomassa suhteessa.
Ja tästäpä onkin pakko sanoa sananen, nimittäin yksin elämisestä ja siitä, onko mahdollista onnellinen yksin. Todellakin on! Se, että haluaa ja toivoo kohtaavansa joku päivä elämänkumppanin ei todellakaan sulje pois sitä vaihtoehtoa etteikö voisi olla onnellinen yksin. Se, että sanoo olevansa onnellinen yksin ei tarkoita sitä, että julistaisi onnellisuuttaan oikeasti katkerana siitä ettei ole tavannut vielä sitä oikeaa, tai että uskottelisi itselleen olevansa onnellinen, mutta kokevansa sisimmässään valtavaa yksinäisyyttä. Jokaisella on oikeus valita, millaisessa tilanteessa haluaa elää. Jotkut elävät tietoisesti parisuhteessa, joka ei tee onnelliseksi, mutta valitsevat mieluummin sen kuin yksin elämisen. Se on eri asia kuin elää onnettomana suhteessa, mutta ei uskalla lähteä, koska pelkää elää yksin. Ja sekin on inhimillistä ja täysin ok, etenkään jos yksin elämisestä ei ole kokemusta.
Niin pitkään kuin muistan on minun haaveissani ollut elämänkumppani. Toiset haaveilevat lapsista, minä olen puolestaan aina haaveillut vain sen yhden ihmisen tapaamisesta, jonka kanssa voin jakaa elämäni ja ehkä saada lapsia, jos niin on tarkoitettu. Olen kiitollinen, että olen saanut kokea yksinelämisen niin pitkään, koska se on ollut välttämätöntä ja selkeästi tarkoitettua henkiselle kasvulleni ja juuri minun elämänpolulleni. En olisi ollut valmis parisuhteeseen aiemmin tai ilman näitä kokemuksia – tai todennäköisesti olisin ajautunut suhteeseen vääristä syistä tai väärän ihmisen kanssa (tosin on sanottava, etten esimerkiksi omalla kohdallani koe ketään edellisestä virityksistäni vääriksi, koska joka ikinen niistä on vienyt minua lähemmäksi niitä asioita, mitä minun on ollut välttämätön kohdata ja oivaltaa).
Tuon kesän 2017 jälkeen aloin noudattamaan vahvasti erästä saamaani neuvoa: luotat vaan. Sanat soivat korvissani ja tuntuivat mahanpohjassani. Aloin luottamaan. Olin niin mitta täynnä säätämistä, analysointia ja epämääräisiä suhteita, että päätin vain luottaa siihen, että se oikea tyyppi on jo matkalla elämääni ja keskityin sen sijaan täysillä kaikkeen muuhun, kuten työhöni, harrastuksiin, uusien asioiden ja taitojen oppimiseen ja niin edelleen. Muistan kyllä Kirsin sanat viime tammikuussa joka vuotisessa astrosessiossamme, kun olin meuhkannut hänelle tohkeissani siitä miten ei voisi vähempää kiinnostaa mitkään suhdejutut nyt, niin hänen viesti oli aika vahva, että no sellainen olisi aika vissisti tuloillaan. Ja kun kävin setvimässä tuntemuksiani työprojekteissa myöhemmin talvella Susan Hedmanin kanavoinnissa ja hän kysäisi, että mites parisuhdejutut, niin puoliksi ärtyneenä tokaisin, että no mitkä jutut, ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta varmaan se on tulossa kohta just sen takia ettei kiinnosta, johon Susan tokaisi, että no se ois tuossa energiakentässä jo. Kyllähän minä toki tiesin miten vetovoiman laki ja manifestointi toimivat. Niissä on kyse hyvin selkeän ja puhtaan intention asettamisesta ja sen jälkeen luottamisesta. Ehdottomasti myös teoista, mutta intentio ja luottamus ovat oman tähän astisen elämäni kokemuksen perusteella koko manuaalin ydin (tälle aiheelle pitää omistaa kokonaan oma bloggaus).
Viime vuoden kesäkuussa lähdin kahden viikon joogaretriitille Italiaan. Ensimmäinen siellä tapaamani tyyppi oli Richard. Tutustuimme nopeasti ja meistä tuli heti hyvät kaverit, koska rakastimme molemmat pötköttää uima-altaalla. Kahden viikon aikana ehti tutustua jo hyvin. En olisi voinut kuitenkaan kuvitella, että se uima-altaan reunalla kuorsaava ja hikeä valuva tyyppi olisi elämänkumppanini. Meistä tuli ystäviä ja päällimmäinen oloni Richardista oli, että hän on todella hyvä ihminen. Hyvä sydäminen, kiltti, hauska, kohtelias ja toiset huomioiva. Mutta ystävä. Sellainen, jonka seurassa ei mieti tippaakaan miten päin olisi, koska voi olla juuri sellainen kuin on, täysin vapautuneesti.
Pidimme yhteyttä retriitin jälkeen ja aika nopeasti minulla olikin tiedossa työreissu Lontooseen, joten sovimme, että nähdään ehdottomasti Lontossa. Yhden lounaan ja yhden illallisen jälkeen olin vähän kuin puulla päähän lyöty. Jo lounaan jälkeen minulla oli todella omituinen tunne mahanpohjassa ja se vain vahvistui seuraavana iltana dinnerillä. Olin hämmentynyt, koska en tiennyt kuvittelinko (olinko taas menossa kohti vanhaa käyttäytymismalliani, missä alan uskotella itselleni asioita?). Richard kertoi dinnerin jälkeen, että hänellä on ylimääräinen huone, joten jos olisin tulossa joskus Lontooseen, voisin hyvin asua hänen luonaan. Muistaakseni pari viikkoa tuon reissun jälkeen minulle selvisi, että tulisin marraskuussa Lontooseen kahdeksi viikoksi töiden puolesta koulutukseen.
Kirjoittelimme loppukesän ja koko syksyn. Itselläni vahvistui koko ajan tunne, että jotain tässä on meneillään, mutta mitään suoria päätelmiä ei voinut oikein vetää (varsinkaan mestarianalysoijataustallani) ja sanouduin irti edes moisen yrittämisestä. Huomasin, että minulla alkoi herätä toiveita. Lupasin itselleni, ottaisin asioista heti selvää, kun menen Lontooseen. Luotin siihen, että se tapahtuu, mikä on korkeimmaksi parhaaksi. Jos se olisi pettymys, olisin kiitollinen hyvästä ystävästä ja siitä, että kenties se johdattaa minua kohti jotain sellaista, mitä en vielä osaa kuvitella. Tai sitten olisi se mahdollisuus, että tunteet ja toiveet olisivat molemmin puoliset. Mutta kahta viikkoa en rupeaisi analysoimaan ja tunnustelemaan tilannetta, vaan ennemminkin kaksi päivää, mikäli asia ei nopeammin ratkeaisi ns. itsestään.
Tarinan lopussa on niin mehevät romkomin ainekset, että jätetään ne ehkä vain ystäväpiirin mehusteltavaksi, mutta niinhän siinä sitten kävi, että tunteet olivat vahvasti molemmin puoliset. Selvisi myöskin, että toinen osapuoli oli alkanut kokea näitä tunteita jo Italiassa, mutta hän ei halunnut olla se mies, joka iskee naisia joogaretriitillä. Joten voinette siis arvata, ettei hän myöskään tehnyt aloitetta työmatkalla hänen luonaan majoittuvaa naishenkilöä kohtaan. Sain siis itse olla se henkilö, joka joutui ottamaan viimeisenkin askeleen epämukavuusalueen ulkopuolelle ja kohdata torjutuksi tulemisen pelkonsa – josta kaikissa niissä edellisissä parisuhdeviritelmissä oli pohjimmiltaan ollut kyse.
Kuvat on Richardin ottamia sunnuntairetkeltämme Richmond Parkiin.
