Facebook-sivuani ja Instastoorejani seuraaville ei ole tässä bloggauksessa kenties mitään uutta, mutta halusinpa kirjoittaa viime päivinä mielessäni pyörineestä aiheesta vielä blogipostauksen, sillä tämä on pieni tilannekatsaus elämääni kymmenen vuotta taaksepäin, jolloin en tehnyt oman hyvinvointini eteen juuri mitään.
Vanhempani ovat koonneet elämäni vaiheista valokuva-albumia syntymästäni lähtien parikymppiseksi asti. Selasin vanhoja kuvia muutama viikko sitten ja olin hämmästynyt siitä, miltä olen näyttänyt. Olen kokenut olevani tuolloin terve ja hyvinvoiva, mutta kuvista näen nyt jotain muuta. Niistä näkee, että ruokavalio ei ole ollut yhtä laadukas kuin tänä päivänä eikä säännöllistä liikuntaa ole tullut harrastettua. En ole ollut ylipainoinen, mutta olen ollut pöhöttynyt: lihasten tilalla on löysää ja kasvoista puuttuu muoto.
Lapsena olin koululääkärin mielestä huolestuttavan alipainoinen. Ravasin ala-asteella läpi kaikki mahdolliset tutkimukset alipainoni vuoksi, mutta mitään sairautta tai allergiaa minulta ei löytynyt. Kaikki kehottivat syömään enemmän, koska olin kuulemma pelkkää luuta ja nahkaa. Mutta ei ruokahalussani ollut mitään vikaa vaan päinvastoin: olen mielestäni aina syönyt kuin hevonen. Olenhan pitta, joka on taipuvainen jopa ylensyöntiin. Niinpä kasvoin ala-asteikäisestä lähtien uskomuksessa, että olen luonnostaan niin laiha, että voin syödä mitä vain eikä minun tarvitse tehdä mitään pysyäkseni hyvässä kunnossa. Olin koko ala- ja yläasteen kova liikkumaan. Ratsastin ja pelasin salibandya ja liikunta oli kymppi. Kun muutin kotoa pois 16-vuotiaana, lopetin kaikki liikuntaharrastukset kuin seinään eikä terveellisestä kotiruoasta ollut enää tietoakaan.
Taisin olla 25-vuotias, kun heräsin ensimmäistä kertaa siihen, että vatsani on aina turvonnut. En huomannut, että olisin lihonut ja pidin muuttumatonta farkkukokoani merkkinä siitä (noh, minulla on luonnostaan todella hoikat sääret ja takapuoli, ja kaikki ylimääräinen kertyykin aina sen yläpuolelle). Pullottava vatsa ja vetämätön olo olivat kuitenkin sietämätön yhdistelmä ja vuosi oli 2008, kun ensimmäistä kertaa aloin miettimään ruokavaliotani. Tuolloin törmäsin Noora Shinglerin blogipostaukseen selittämättömistä vatsavaivoista ja sitä lukiessa lamppu syttyi päässäni – tunnistin itseni täysin. Tein valtavan suuren ruokavaliomuutoksen puhtaaseen luomuruokaan ja heivasin maitotuotteiden ja sokerin lisäksi viljat pois ja siirryin pääosin kasvisruokaan. Samaan aikaan ystäväni Piia Hiltunen vei minut elämäni ensimmäiselle joogatunnille ja sillä tiellä tässä ollaan edelleen. Meni kaksi kuukautta, kun vedin töissä päälleni hameen, joka oli roikkunut hetken henkarilla – se putosi reisiin asti. En ollut tajunnut kuinka paljon minusta oli lähtenyt ylimääräistä pöhötystä pois. Myös työkaverini kommentoivat muuttunutta ulkonäköäni ja viimeistään valokuvista huomasin aivan jäätävän eron itsekin.
Joogan myötä aiemmin syntymäjäykäksi kuvittelema kehoni alkoi aueta. Se toi mukanaan selittämättömän hyvän olon. Sitä ei voi ymmärtää, jollei ole kokenut itse vastaavaa. Olin tuohon saakka pitänyt oloani normaalina, koska en tiennyt mistään muustaakaan. Yhtenä aamuna hampaita harjatessani huomasin peilistä käsivarret, jonka lihakset erottuivat. Olin hämmästynyt. Kavereiden kanssa laivamatkalla meikkasin hihaton toppi päälläni ja thai-nyrkkeilyä harrastava ystäväni kysyi olenko huomannut selkälihakseni. Tämä kaikki oli minulle aivan uutta, sillä lihasten kasvattaminen ja treeni olivat aina olleet minulle täysin vieraita asioita.
Nyt kahdeksan vuotta myöhemmin peilistä katsovat kasvot joissa on muoto ja luusto. Kroppa on terveen näköinen ja lihakset erottuvat. Rasvaprosentit eivät edelleenkään jaksa kiinnostaa ja minulla ei ole hajuakaan paljonko painan. Ajatuskin siitä, miltä näyttäisin ja miltä minusta tuntuisi ilman elämäntapamuutosta on pelottava, sillä huolimatta nykyisistä elämäntavoista erilaisia vaivoja ilmaantuu välillä, eikä keho palaudu samalla tavalla juhlimisesta tai herkuttelusta kuin kymmenen vuotta sitten. Jos treenitauko pääsee venähtämään, niska, hartiat ja pakarat ilmoittavat siitä hyvin nopeasti.
Jooga on siitä mielenkiintoinen harrastus, että matkan varrelle mahtuu hyvin kirjavia vaiheita. Aluksi keho saattaa aueta ja voimistua hyvin nopeasti, mutta kuten omalla kohdallani kävi, vanha selkävaiva nosti päätään ja alaselkäni hajosi totaalisesti vuonna 2013. Myös henkilökohtaisen elämän ylä- ja alamäet sekä isommat romahdukset ovat aina vaikuttaneet joogaharjoitukseen. Nyt tänä päivänä en voi sanoin kuvailla sitä fiilistä, mikä selässäni ja kehossani on tällä hetkellä. Selkä tuntuu vahvalta, notkealta ja liikkuvalta. Sellaiselta, että luotan sen kantavan. Tällaista sulavuutta en ole tuntenut siinä koskaan. Viime kuukausien aikana merkittävää on ollut se, että muutaman vuoden hinkuttamisen jälkeen olen vihdoin päässyt eteenpäin astangajoogan 2. sarjassa. Lonkkien avautuminen on tuntunut selkeästi alaselän ja koko keskivartalon alueella. Olen saanut kosketusta entistä syvemmälle keskivartalon lihaksiin ja saanut sinne vielä enemmän tilaa ja pituutta kuin ennen. Sen myötä selkä on alkanut vahvistua ja kantaa aivan eri tavalla. Yhtäkkiä myös rintakehä ja yläselkä ovat alkaneet osoittaa suurempia avautumisen merkkejä. Ne junnasivat muutaman vuoden paikoillaan ja tämän uskon itse olevan täysin korvieni välistä kiinni, sillä kannoin sisälläni pitkään melko raskaita asioita. On ihana tunne, kun enää ei tarvitse valmistella kehoa kesken sarjan taaksetaivutuksiin, vaan voi antautua hengityksen vietäväksi ja nauttia tunteesta, kun mikään paikka ei pistä vastaan. En olisi voinut kuvitellakaan tämmöistä euforiaa vuosi sitten, saatika muutama vuosi takaperin alaselkäni hajotessa.
Suuri kiitos kuuluu loistavalle opettajalleni Magnus Appelbergille, jonka ansiosta löysin sellaisen oleellisen lihaksen psoas ja kiinnostuin Anatomy trains -näkökulmasta – miten paljon se onkaan tuonut ymmärrystä omasta kehosta ja ohjannut ihan uudelle tavalle harjoitella ja ohjata omia oppilaita.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen käännekohdassa paitsi omassa harjoituksessani, myös hyvinvoinnissani. Sen vuoksi tuntuu tärkeältä jakaa tästä hyvästä olosta käsin inspiraatiota myös muille. Olo omassa kehossa on niin hyvä, että sen soisi ihan jokaiselle. Kun omissa nahoissaan tuntuu hyvältä, koko elämänlaatu paranee. Onnellisuus ja mielenrauha lisääntyvät, kyky luottaa elämään myös alamäissä paranee ja elämään tulee paljon enemmän sisältöä. Tarkoitan hyvällä ololla sitä, kun energia kiertää kehossa vapaasti ja kehossa tuntuu kevyeltä, siis yksinkertaisesti hyvältä. En tarkoita lihasten kokoa, muotoa tai numeroita vaa’alla, vaan puhtaasti omaa oloa. Oman ulkomuodon muuttuminen on sivutuote.
Eilen uin pisimmän uintilenkkini ikinä, yli kaksi kilometriä. Siitäkin tuli mielettömän hyvä olo. Vuosi sitten pystyin ehkä jotenkin pinnistellen kuvittelemaan mitä uimavalmentajani Laura tarkoitti uinnin flow-tilalla. Nyt tiedän ja se tila on mahtava! En olisi uskonut, että opin joskus uimaan näin hyvin! Ja kuinka paljon lisää sisältöä sekin on tuonut elämään. Tällä hetkellä yksi parhaista asioista mitä tiedän, on uiminen ja sen jälkeen kunnon löylyt Stadikan saunassa. Mihin olisin tuonkin ajan käyttänyt kymmenen vuotta sitten? Luulen, että valitsen mieluummin tämän.
Olen elänyt elämästäni suurimman osan yksin. Veikkaan, että olisin todella onneton ilman harrastuksiani. Nyt olen onnellinen, enkä tunne, että minulta puuttuu mitään. Tasapainoiselle parisuhteelle on toki tilaa, mutta koska tiedän hyvin vahvasti mitä haluan ja mihin olen valmis, ei tilaa ole jahkaamiselle tai epämääräiselle säätämiselle. Mieluummin elän yksin. Eräs joogaoppilaani laittoi minulle sähköpostia muutama viikko sitten. Hän kertoi, että oli tullut talvella jätetyksi suhteesta, joka oli alkanut jo lukioikäisenä. Voin vain kuvitella millainen romahdus se on hänelle ollut. Hän kävi koko talven ja kevään säännöllisesti joogassa ja kertoi, että pikkuhiljaa harjoitus muuttui fyysisestä suorittamisesta syvempään keskittymiseen ja itsensä hyväksymiseen. Itsetunto, joka oli aina ollut huono, kasvoi roimasti ja ajatukset tulevasta kirkastuivat. Joogatuntien jälkeen hän koki voimakkaita tunteita, joita ei osannut pukea sanoiksi. Mieli oli rauhallinen ja hän kykeni ajattelemaan asioita selkeästi. Ja yhtäkkiä kaikki tuntuikin helpolta ja hän tiesi, että tulee pärjäämään.
Tunnistin tismalleen, mistä oppilaani puhui. Välillä elämässä tulee alamäkiä ja isompia romahduksia. Jooga on ollut itselläni aina se, joka pysyy ja sen avulla olen jaksanut eteenpäin, vaikka itse harjoituksesta olisin jaksanut tehdä vain murto-osan. Joogan myötä elämään on tullut myös paljon uusia kavereita ja yhteisö. Yksin matkustamista inhoavana ei matkaseuran puuttuminenkaan ole enää ongelma: valitsee vain mille joogaretriitille lähtee ja mihin maahan.
Summa summarum, sanomani on: rakas harrastus on elämässä kullanarvoinen asia ja omalla kohdallani se oli elämänmuutoksen liikkeelle sysäävä voima. Sen ei tarvitse olla astangajooga, jos se ei kiinnosta, mutta suosittelen sitä lämpimästi kaikille teille, jotka kipuilette selän, hartioiden ja niskan seudun ongelmien sekä huonon kunnon ja levottoman mielen kanssa. Omassa elämässäni se on kirkkaasti parasta, mitä olen koskaan itselleni tehnyt.
Tänä viikonloppuna alkaa astangajoogan alkeiskurssi ja siellä on vielä tilaa. Lue lisää täältä.
Ps. Kiitos kaikille teille, jotka olette lähettäneet mulle kommentteja eilisiin Instavideoihin! Niitä on tullut ihan valtavasti ja olen aivan ihmeissäni niistä! Kiitos, todella hyvä mieli niistä kaikista!
