Joogasalimme valtaa tänään Iso Roban klo 17.30. Tapahtumaan on ilmoittautunut yli kaksituhatta ihmistä. Jännittävää nähdä, kuinka moni tulee paikalle. Menen kananlihalle pelkästä ajatuksesta, että koko kävelykatu täyttyy vieri viereen joogamatoista, mantrat raikaavat korttelien päähän ja hengitys kohisee desibelit kaakossa.
Tapahtuma saikin minut kirjoittamaan ajatuksiani astangajoogasta ja siihen kohdistuvasta kritiikistä. Astanga lienee yksi kritisoiduimpia joogamuotoja. Usein kuulee sen johtavan loukkaantumisiin, toiset pitävät sitä liian kurinalaisena ja militanttisena, osa puolestaan fyysisenä suorittamisena.
Useat näistä kritisoijista ovat loukanneet itsensä astangaharjoituksessa, lopettaneet lajin sen vuoksi ja siirtyneet kenties pilatekseen tai johonkin toiseen joogamuotoon. Olen kohdannut myös paljon entisiä kilpaurheilijoita, joiden mielestä astangajooga on suorittamista, missä täytyisi jatkuvasti edetä ja kehittyä. Ja sitten löytyy pitkän linjan entisiä astangajoogeja, jotka ovat jossain vaiheessa siirtyneet johonkin toiseen joogamuotoon syystä tai toisesta ja pitävät astangaa liian suorituskeskeisenä sekä pinnallisena.
Uskon itse, että aivan kaikki edellä mainitut mielipiteet johtuvat ihmisen omista negatiivisista kokemuksista ja omasta tarpeesta tehdä asioista tietynlaisia sekä tarpeesta asettaa rajoitteita ja määritelmiä asioille. Asioita kun voi tehdä monella tavalla ja niin myös astangajoogaa.
En ole opiskellut astangajoogainstituutin nykyisen johtajan, gurujin, eli Pattabhi Joisin tyttärenpojan Sharath Joisin opissa kuin yhden ainoan kerran hänen vieraillessaan Suomessa, joten en voi tietää, kuinka hän astangajoogaa nykyään opettaa. Toisinaan käyn lukemassa muistiinpanoja hänen konferensseistaan. Se mitä tuosta parin vuoden takaisesta Suomen vierailuista kuitenkin muistan, oli erään oppilaan esittämä kysymys, että eikö astangajoogassa ole kauheasti rajoitteita joogasutrien mukaan ja mitä mieltä Sharath on niistä? Sharath vastasi tuolloin: ”kuka rajat asettaa? Ihminen asettaa loppupeleissä rajansa itse ja valitsee kuinka tulkitsee ja noudattaa niitä.” Kysymys ei tosin varsinaisesti ollut asanaharjoitukseen liittyvä, mutta mielestäni sama pätee siihenkin. Ihan itsehän jokainen meistä valitsee kuinka harjoitustaan tekee.
Oma polkuni astangajoogassa on ollut monenkirjava. Olen aiemminkin kertonut piilevän selkävaivani aktivoituineen astangajoogalla. Syitä oli useita.
Tietyt lihakset eivät olleet vahvistuneet tarpeeksi eikä minulla ollut kosketusta niihin ja siihen nähden etenemiseni harjoituksessa oli liian nopeaa. Opetus oli puutteellista, sillä kukaan ei vahtinut niitä monia pieniä asioita, joilla loukkaantuminen olisi ollut vältettävissä, jos harjoitusta olisi alusta saakka tehnyt oikein. Tällöin tuntemus tiettyihin lihaksiin olisi oikeiden linjausten kautta syntynyt ja tehnyt harjoituksestani turvallisemman (joskin olen tästä kiitollinen, sillä ilman loukkaantumista en olisi kenties koskaan oppinut sitä kaikkea, mitä se toi tullessaan).
Osasyy oli puolestaan oma vahva halu ja into edetä ja kasvattaa voimaa, sillä astanga oli myös minulle ratsastuksen jälkeen ensimmäinen liikuntamuoto, josta nautin ja innostuin suunnattomasti. Tuolloin se oli kuitenkin vielä hyvin pinnallista verrattuna siihen, miten suhtaudun harjoitukseen nyt, vaikka olinkin alusta saakka kiinnostunut astangan perinteestä ja joogafilosofiasta. Mutta kiinnostus oli vasta teoreettista. Matolla tapahtui aina jotain ihan muuta, kuin nyt. Se oli suorittamista – tai ainakin energiaa ylikuluttavaa.
Selkäni lähes totaalinen hajoaminen oli joogapolullani ensimmäinen käännekohta. Harjoitus oli pakko katkaista ja modifioida terapeuttiseksi, jotta selkä alkaisi kuntoutua, oikeat lihakset vahvistua ja turvalliset linjaukset löytyä. En tiennyt enkä itse asiassa uskonut, että enää koskaan tekisin taaksetaivutuksia. Eikä sillä ollut väliäkään, sillä olin kiitollinen, kun pystyin nostamaan taas kädet ilmaan tuntematta kipua.
Kaiholla katselin joskus vieressä joogaavan oppilaan Dhanurasanaa, sillä tiesin, miten hyvältä se tuntuu rintakehässä, mutta opettelin itse tekemään pelkkiä ylöspäin katsovia koiria uudelleen. Pienin askelin selkä kuitenkin alkoi parantua ja löysin kosketuksen lihaksiin, joiden olemassaolosta en ollut koskaan aiemmin ollut omassa kehossani tietoinen. Rintakehä ja yläselkä alkoivat pikkuhiljaa aueta ja etupuolen lihakset kauttaaltaan voimistua ja venyä. Opin koko ajan uutta, kunnes lopulta tajusin, että minullahan on täysin uusi selkä ja pystyin tekemään asanoita, joille olin kuvitellut sanoneeni hyvästit koko loppuelämäkseni.
Opettajani sanoi selän hajotessa, että olin pisteessä, jolloin yhdeksän kymmenestä lopettaa astangajoogan ja vaihtaa lajia. Ja todennäköisesti kertoo kymmenelle kaverilleen astangajoogan olevan vaarallista.
Omasta kokemuksestani voin nyt kuitenkin sanoa, että kaikki on kiinni ihmisestä itsestään. Harjoitusta voi ja pitää modifioida jokaiselle sopivaksi. Kivut, vaivat ja loukkaantumiset pitää ottaa tosissaan. Harjoitusta muokkaamalla ongelman aiheuttaja ja todellinen syy voi parantua kokonaan, mutta se vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä sekä pätevää opetusta.
Toinen ja yhtä merkittävä käännekohta on ollut loppuunpalamiseni. Tila, jolloin ei ollut fyysisiä eikä henkisiä voimia. Sängystä ylös pääseminen ennen kello kymmentä oli jo hurraahuutojen paikka. Joogamatto ei olisi voinut vähempää houkutella kukonlaulun aikaan eikä mihinkään muuhunkaan aikaan vuorokaudesta.
Jokainen säännöllistä liikuntaa harrastava tietää miltä kropassa tuntuu parinkin viikon liikkumattomuuden jälkeen. Takalukko on kamala, hermoa kiristää ja energia ei virtaa kehossa eikä liioin mentaalisellakaan tasolla. Kokonaisvaltainen tukos lienee sopivasti kuvaava ilmaisu sille tunteelle. Kun voimia ei ole edes ajatteluun, on aivan pakko päästää irti ihan kaikesta suorittamisesta eikä asettaa itselleen minkäänlaista aikataulua joogamatolle palaamisen suhteen.
Kuluneen vuoden aikana olen oppinut kuuntelemaan itseäni uudella tavalla. Oikeastaan voisin sanoa, että olen oppinut kuuntelemaan itseäni ihan oikeasti. Tunnen järjettömän suurta kiitollisuutta toimivasta kehostani enkä pakota sitä enää mihinkään. Minulle on täysin samantekevää kuinka pitkälle koskaan etenen astangajoogassa.
En noudata mitään muuta logiikkaa tai sääntöä harjoituksessani, kuin oman kehoni ja energiatasoni tunnustelu. Välillä saattaa olla muutama harjoitus putkeen, että teen ns. pitkän harjoituksen, eli sinne saakka, kuin minulle on asanoita annettu. Välillä menee pari viikkoa, että teen paljon lyhyempää harjoitusta. Voi olla muutama päivä, että teen vain aurinkotervehdykset ja yin-joogaa. Joinakin päivinä teen todella hidasta harjoitusta ja välillä on kausia, kun jätän kaikki kehon nostot ja hypyt tekemättä asanoiden välissä. Joskus hengitys on syvää ja pitkää, joskus koko harjoitus kepeä ja nopea, hengitys kevyttä ja teen asanat kevyesti ja toisinaan jään kotiin nukkumaan.
En tiedä, olisinko koskaan oppinut säännöstelemään harjoitukseen käyttämääni energiaa tai tuntemaan, millainen harjoitus juuri tänään on hyväksi energiatasojeni kannalta, jos en olisi kulkenut juuri tämmöistä polkua. Olen pohtinut tätä paljon ja entistä enemmän nyt, kun myös ohjaan astangajoogaa, sillä haluan jakaa oppimaani turvalliseen ja hyvältä tuntuvaan harjoitukseen.
Itse koen, että kun voimaa ja kehotuntemusta on kehittynyt kunnolla, on myös helpompaa säännöstellä harjoitusta. Aloittelijalle pelkät aurinkotervehdykset voivat olla eloonjäämistaistelua ja hengityksen opettelua, jolloin säännöstely on huomattavasti vaikeampaa, mutta silti tärkeää.
Olen monen astangajoogan suorittamiseksi leimaavan kanssa samaa mieltä, että useat suorittavat harjoitusta ja puhisevat sen läpi keskittymättä olennaiseen. Mutta vikahan ei tuolloin ole astangajoogassa, vaan harjoittelijan korvien välissä eikä tällöin ole enää kyse joogasta sen pohjimmaisessa tarkoituksessa, vaan fyysisestä suorittamisesta.
Monelta unohtuu harjoituksessa kaikista olennaisin perusasia: keskittyminen hengittämiseen. Joogan tarkoitus on mielen hiljentäminen, joka tapahtuu keskittymällä hengitykseen.
Valitettavan paljon näkee ja kuulee joogeja, joiden hengitys on nopeaa tai hyvin puhisevaa läpi harjoituksen ja asanoihin vääntäydytään melkoisella ähinällä ja rauhattomuudella. Toki tätä tapahtuu väistämättä joskus meillä kaikilla, etenkin joissain haastavammissa asanoissa eikä se automaattisesti tarkoita suorittamista, mutta viittaan nyt yleisenergiaan, joka on läsnä läpi harjoituksen.
Kaikki koemme harjoittelun tietenkin yksilöllisesti eikä kukaan ulkopuolinen voi tietää, miltä juuri sinusta tuntuu ja siksi en voi itsekään puhua kuin oman kokemukseni kautta.
Olisi silti paikallaan itse kullekin joskus pohtia harjoitustaan ja miettiä voisiko kenties joskus tehdä jotain eri tavalla? Onko pakko tehdä joka ikinen päivä yhtä pitkä ja intensiivinen harjoitus? Ja erityisesti, jos harjoituksen jälkeen tuntee ärtymystä, väsymystä tai kipua, on energian säännöstely tai jonkin asian muuttaminen paikallaan.
Pääsiäiskurssilla Petri Räisänen suositteli asanoiden tekemistä noin 70-80 prosentin intensiteetillä. Hengityksien määrää voi lisätä vaikka kahdeksaan ja kolmella viimeisellä hengityksellä vielä syventää asanaa lempeästi. Tai tehdä viisi hengitystä 70-80 prosenttisesti täysillä tekemisen sijasta. Loistava ohje, jota viljelen nykyään itsekin.
Sain myös mielettömät oivallukset kuukausi takaperin opettajani Magnus Appelbergin kurssilla, jonka teemana oli hiljaisuuden anatomia. Kurssi käsitteli oikeastaan Magnuksen sielun lihakseksi nimittämää psoasta, hengitystä sekä lihaslukkojen oikeanlaista aktivoimista. Näiden seikkojen huomioiminen harjoituksessa on mielen hiljentämisen ydin, jotka ikäänkuin antavat mahdollisuuden ja tilaa säännöstellä harjoituksen intensiteettiä. Magnus pisti sanat sille, mitä olen itse alkanut vuoden aikana kokea.
Astangajooga on loputtoman mielenkiintoinen harjoitus. Kehosta ja energiasta oppii huomaamattaan jatkuvasti uutta. Joskus tulee miltei tajunnan räjäyttäviä oivalluksia, toisinaan homma soljuu leppoisasti sellaisenaan, kunnes huomaa taas kulkeneensa melkoisen matkan.
Astangajooga on mielestäni yhtä aikaa lempeää, intensiivistä, energisoivaa, tyynnyttävää sekä voimaa ja notkeutta kehittävää, mutta sen kokeminen edellyttää suorituskeskeisyydestä pois pääsemistä ja syvempää tutkimusmatkaa kehoon.
Mitä ajatuksia teillä on astangajoogasta? Millainen oma harjoituksesi on? Noudatatko tiukkaa rutiinia vai go with the flow -meininkiä?
Kiinnostuneille tiedoksi, että syyskuusta alkaen järjestän jälleen kymmenen viikon astangajoogakurssin, jota edeltää kahden päivän alkeiskurssi. Kurssi ei tule olemaan aivan perinteinen, missä vain tullaan tunnille ja aletaan harjoittelemaan, vaan luvassa on jotain vähän enemmän. Lisää tietoa kurssista kuitenkin vasta kesän lopulla!
Rock om!
Joogahousut, toppi ja neule Welliciouksen kesämallistosta, saatu blogin kautta
Kuvat Mikko Rasila
