9

Lempeä, intensiivinen astangajooga

Katja Kokko | 12.6.2015

_DSC7394

Joogasalimme valtaa tänään Iso Roban klo 17.30. Tapahtumaan on ilmoittautunut yli kaksituhatta ihmistä. Jännittävää nähdä, kuinka moni tulee paikalle. Menen kananlihalle pelkästä ajatuksesta, että koko kävelykatu täyttyy vieri viereen joogamatoista, mantrat raikaavat korttelien päähän ja hengitys kohisee desibelit kaakossa.

Tapahtuma saikin minut kirjoittamaan ajatuksiani astangajoogasta ja siihen kohdistuvasta kritiikistä. Astanga lienee yksi kritisoiduimpia joogamuotoja. Usein kuulee sen johtavan loukkaantumisiin, toiset pitävät sitä liian kurinalaisena ja militanttisena, osa puolestaan fyysisenä suorittamisena. 

Useat näistä kritisoijista ovat loukanneet itsensä astangaharjoituksessa, lopettaneet lajin sen vuoksi ja siirtyneet kenties pilatekseen tai johonkin toiseen joogamuotoon. Olen kohdannut myös paljon entisiä kilpaurheilijoita, joiden mielestä astangajooga on suorittamista, missä täytyisi jatkuvasti edetä ja kehittyä. Ja sitten löytyy pitkän linjan entisiä astangajoogeja, jotka ovat jossain vaiheessa siirtyneet johonkin toiseen joogamuotoon syystä tai toisesta ja pitävät astangaa liian suorituskeskeisenä sekä pinnallisena.

Uskon itse, että aivan kaikki edellä mainitut mielipiteet johtuvat ihmisen omista negatiivisista kokemuksista ja omasta tarpeesta tehdä asioista tietynlaisia sekä tarpeesta asettaa rajoitteita ja määritelmiä asioille. Asioita kun voi tehdä monella tavalla ja niin myös astangajoogaa. Toki jos ei ole kiinnostusta toisenlaisiin tapohin, lajin vaihtaminen tai jonkin toisen joogamuodon etsiminen on paikallaan.

_DSC7410

En ole opiskellut astangajoogainstituutin nykyisen johtajan, gurujin, eli Pattabhi Joisin tyttärenpojan Sharath Joisin opissa kuin yhden ainoan kerran hänen vieraillessaan Suomessa, joten en voi tietää, kuinka hän astangajoogaa nykyään opettaa. Toisinaan käyn lukemassa muistiinpanoja hänen konferensseistaan. Se mitä tuosta parin vuoden takaisesta Suomen vierailuista kuitenkin muistan, oli erään oppilaan esittämä kysymys, että eikö astangajoogassa ole kauheasti rajoitteita joogasutrien mukaan ja mitä mieltä Sharath on niistä? Sharath vastasi tuolloin: ”kuka rajat asettaa? Ihminen asettaa loppupeleissä rajansa itse ja valitsee kuinka tulkitsee ja noudattaa niitä.” Kysymys ei tosin varsinaisesti ollut asanaharjoitukseen liittyvä, mutta mielestäni sama pätee siihenkin. Ihan itsehän jokainen meistä valitsee kuinka harjoitustaan tekee.

_DSC7435

Oma polkuni astangajoogassa on ollut monenkirjava. Olen aiemminkin kertonut piilevän selkävaivani aktivoituineen astangajoogalla. Syitä oli useita.

Tietyt lihakset eivät olleet vahvistuneet tarpeeksi eikä minulla ollut kosketusta niihin ja siihen nähden etenemiseni harjoituksessa oli liian nopeaa. Opetus oli puutteellista, sillä kukaan ei vahtinut niitä monia pieniä asioita, joilla loukkaantuminen olisi ollut vältettävissä, jos harjoitusta olisi alusta saakka tehnyt oikein. Tällöin tuntemus tiettyihin lihaksiin olisi oikeiden linjausten kautta syntynyt ja tehnyt harjoituksestani turvallisemman (joskin olen tästä kiitollinen, sillä ilman loukkaantumista en olisi kenties koskaan oppinut sitä kaikkea, mitä se toi tullessaan).

Osasyy oli puolestaan oma vahva halu ja into edetä ja kasvattaa voimaa, sillä astanga oli myös minulle ratsastuksen jälkeen ensimmäinen liikuntamuoto, josta nautin ja innostuin suunnattomasti. Tuolloin se oli kuitenkin vielä hyvin pinnallista verrattuna siihen, miten suhtaudun harjoitukseen nyt, vaikka olinkin alusta saakka kiinnostunut astangan perinteestä ja joogafilosofiasta. Mutta kiinnostus oli vasta teoreettista. Matolla tapahtui aina jotain ihan muuta, kuin nyt. Se oli suorittamista – tai ainakin energiaa ylikuluttavaa.

_DSC7404

Selkäni lähes totaalinen hajoaminen oli joogapolullani ensimmäinen käännekohta. Harjoitus oli pakko katkaista ja modifioida terapeuttiseksi, jotta selkä alkaisi kuntoutua, oikeat lihakset vahvistua ja turvalliset linjaukset löytyä. En tiennyt enkä itse asiassa uskonut, että enää koskaan tekisin taaksetaivutuksia. Eikä sillä ollut väliäkään, sillä olin kiitollinen, kun pystyin nostamaan taas kädet ilmaan tuntematta kipua.

Kaiholla katselin joskus vieressä joogaavan oppilaan Dhanurasanaa, sillä tiesin, miten hyvältä se tuntuu rintakehässä, mutta opettelin itse tekemään pelkkiä ylöspäin katsovia koiria uudelleen. Pienin askelin selkä kuitenkin alkoi parantua ja löysin kosketuksen lihaksiin, joiden olemassaolosta en ollut koskaan aiemmin ollut omassa kehossani tietoinen. Rintakehä ja yläselkä alkoivat pikkuhiljaa aueta ja etupuolen lihakset kauttaaltaan voimistua ja venyä. Opin koko ajan uutta, kunnes lopulta tajusin, että minullahan on täysin uusi selkä ja pystyin tekemään asanoita, joille olin kuvitellut sanoneeni hyvästit koko loppuelämäkseni.

Opettajani sanoi selän hajotessa, että olin pisteessä, jolloin yhdeksän kymmenestä lopettaa astangajoogan ja vaihtaa lajia. Ja todennäköisesti kertoo kymmenelle kaverilleen astangajoogan olevan vaarallista.

Omasta kokemuksestani voin nyt kuitenkin sanoa, että kaikki on kiinni ihmisestä itsestään. Harjoitusta voi ja pitää modifioida jokaiselle sopivaksi. Kivut, vaivat ja loukkaantumiset pitää ottaa tosissaan. Harjoitusta muokkaamalla ongelman aiheuttaja ja todellinen syy voi parantua kokonaan, mutta se vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä sekä pätevää opetusta.

_DSC7421

Toinen ja yhtä merkittävä käännekohta on ollut loppuunpalamiseni. Tila, jolloin ei ollut fyysisiä eikä henkisiä voimia. Sängystä ylös pääseminen ennen kello kymmentä oli jo hurraahuutojen paikka. Joogamatto ei olisi voinut vähempää houkutella kukonlaulun aikaan eikä mihinkään muuhunkaan aikaan vuorokaudesta.

Jokainen säännöllistä liikuntaa harrastava tietää miltä kropassa tuntuu parinkin viikon liikkumattomuuden jälkeen. Takalukko on kamala, hermoa kiristää ja energia ei virtaa kehossa eikä liioin mentaalisellakaan tasolla. Kokonaisvaltainen tukos lienee sopivasti kuvaava ilmaisu sille tunteelle. Kun voimia ei ole edes ajatteluun, on aivan pakko päästää irti ihan kaikesta suorittamisesta eikä asettaa itselleen minkäänlaista aikataulua joogamatolle palaamisen suhteen.

Kuluneen vuoden aikana olen oppinut kuuntelemaan itseäni uudella tavalla. Oikeastaan voisin sanoa, että olen oppinut kuuntelemaan itseäni ihan oikeasti. Tunnen järjettömän suurta kiitollisuutta toimivasta kehostani enkä pakota sitä enää mihinkään. Minulle on täysin samantekevää kuinka pitkälle koskaan etenen astangajoogassa.

_DSC7449

En noudata mitään muuta logiikkaa tai sääntöä harjoituksessani, kuin oman kehoni ja energiatasoni tunnustelu. Välillä saattaa olla muutama harjoitus putkeen, että teen ns. pitkän harjoituksen, eli sinne saakka, kuin minulle on asanoita annettu. Välillä menee pari viikkoa, että teen paljon lyhyempää harjoitusta. Voi olla muutama päivä, että teen vain aurinkotervehdykset ja yin-joogaa. Joinakin päivinä teen todella hidasta harjoitusta ja välillä on kausia, kun jätän kaikki kehon nostot ja hypyt tekemättä asanoiden välissä. Joskus hengitys on syvää ja pitkää, joskus koko harjoitus kepeä ja nopea, hengitys kevyttä ja teen asanat kevyesti ja toisinaan jään kotiin nukkumaan.

En tiedä, olisinko koskaan oppinut säännöstelemään harjoitukseen käyttämääni energiaa tai tuntemaan, millainen harjoitus juuri tänään on hyväksi energiatasojeni kannalta, jos en olisi kulkenut juuri tämmöistä polkua. Olen pohtinut tätä paljon ja entistä enemmän nyt, kun myös ohjaan astangajoogaa, sillä haluan jakaa oppimaani turvalliseen ja hyvältä tuntuvaan harjoitukseen.

Itse koen, että kun voimaa ja kehotuntemusta on kehittynyt kunnolla, on myös helpompaa säännöstellä harjoitusta. Aloittelijalle pelkät aurinkotervehdykset voivat olla eloonjäämistaistelua ja hengityksen opettelua, jolloin säännöstely on huomattavasti vaikeampaa, mutta silti tärkeää.

Olen monen astangajoogan suorittamiseksi leimaavan kanssa samaa mieltä, että useat suorittavat harjoitusta ja puhisevat sen läpi keskittymättä olennaiseen. Mutta vikahan ei tuolloin ole astangajoogassa, vaan harjoittelijan korvien välissä eikä tällöin ole enää kyse joogasta sen pohjimmaisessa tarkoituksessa, vaan fyysisestä suorittamisesta.

Monelta unohtuu harjoituksessa kaikista olennaisin perusasia: keskittyminen hengittämiseen. Joogan tarkoitus on mielen hiljentäminen, joka tapahtuu keskittymällä hengitykseen.

_DSC7427

Valitettavan paljon näkee ja kuulee joogeja, joiden hengitys on nopeaa tai hyvin puhisevaa läpi harjoituksen ja asanoihin vääntäydytään melkoisella ähinällä ja rauhattomuudella. Toki tätä tapahtuu väistämättä joskus meillä kaikilla, etenkin joissain haastavammissa asanoissa eikä se automaattisesti tarkoita suorittamista, mutta viittaan nyt yleisenergiaan, joka on läsnä läpi harjoituksen.

Kaikki koemme harjoittelun tietenkin yksilöllisesti eikä kukaan ulkopuolinen voi tietää, miltä juuri sinusta tuntuu ja siksi en voi itsekään puhua kuin oman kokemukseni kautta.

Olisi silti paikallaan itse kullekin joskus pohtia harjoitustaan ja miettiä voisiko kenties joskus tehdä jotain eri tavalla? Onko pakko tehdä joka ikinen päivä yhtä pitkä ja intensiivinen harjoitus? Ja erityisesti, jos harjoituksen jälkeen tuntee ärtymystä, väsymystä tai kipua, on energian säännöstely tai jonkin asian muuttaminen paikallaan.

Pääsiäiskurssilla Petri Räisänen suositteli asanoiden tekemistä noin 70-80 prosentin intensiteetillä. Hengityksien määrää voi lisätä vaikka kahdeksaan ja kolmella viimeisellä hengityksellä vielä syventää asanaa lempeästi. Tai tehdä viisi hengitystä 70-80 prosenttisesti täysillä tekemisen sijasta. Loistava ohje, jota viljelen nykyään itsekin.

Sain myös mielettömät oivallukset kuukausi takaperin opettajani Magnus Appelbergin kurssilla, jonka teemana oli hiljaisuuden anatomia. Kurssi käsitteli oikeastaan Magnuksen sielun lihakseksi nimittämää psoasta, hengitystä sekä lihaslukkojen oikeanlaista aktivoimista. Näiden seikkojen huomioiminen harjoituksessa on mielen hiljentämisen ydin, jotka ikäänkuin antavat mahdollisuuden ja tilaa säännöstellä harjoituksen intensiteettiä. Magnus pisti sanat sille, mitä olen itse alkanut vuoden aikana kokea.

_DSC7444

Astangajooga on loputtoman mielenkiintoinen harjoitus. Kehosta ja energiasta oppii huomaamattaan jatkuvasti uutta. Joskus tulee miltei tajunnan räjäyttäviä oivalluksia, toisinaan homma soljuu leppoisasti sellaisenaan, kunnes huomaa taas kulkeneensa melkoisen matkan.

Astangajooga on mielestäni yhtä aikaa lempeää, intensiivistä, energisoivaa, tyynnyttävää sekä voimaa ja notkeutta kehittävää, mutta sen kokeminen edellyttää suorituskeskeisyydestä pois pääsemistä ja syvempää tutkimusmatkaa kehoon.

Mitä ajatuksia teillä on astangajoogasta? Millainen oma harjoituksesi on? Noudatatko tiukkaa rutiinia vai go with the flow -meininkiä?

Kiinnostuneille tiedoksi, että syyskuusta alkaen järjestän jälleen kymmenen viikon astangajoogakurssin, jota edeltää kahden päivän alkeiskurssi. Kurssi ei tule olemaan aivan perinteinen, missä vain tullaan tunnille ja aletaan harjoittelemaan, vaan luvassa on jotain vähän enemmän. Lisää tietoa kurssista kuitenkin vasta kesän lopulla!

Rock om!

_DSC7412

Joogahousut, toppi ja neule Welliciouksen kesämallistosta, saatu blogin kautta

Kuvat Mikko Rasila

/ / /

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää seuraavia HTML-tageja ja attribuutteja:

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

  1. Sini sanoo:

    Kiitos Katja kirjoituksestasi! Hassua universumin synkroniaa (tai miksi sitä nyt voisikaan kutsua), tänä viikonloppuna olen astangajoogan 2. sarjan workshopissa, siis ihan ensi kertaa teen 2. sarjan liikkeitä. Kirjoituksesi sai miettimään monia asioita omassa harjoituksessani tällä hetkellä 🙂 Olen kyllä super kiitollinen siitä, että tämän hetkinen opettajani on niin super varovainen kanssani ja katsoo, että en tee liikaa jotakin, kuten nyt, kun etenkin oikea polveni ja nivuseni ovat erittäin jäykät ja polvi on kipeytynyt. Häneltä saan jatkuvasti vinkkejä, kuinka ”varoa” polviani. Sama juttu alaspäin katsovassa koirassa – siinä on vain oltava rennosti eikä jäkittää olkapäitä, muuten on niskat jumissa. Minä en noudata tiukkaa rutiinia harjoituksessani, jos olen väsynyt teen 1. sarjasta vähemmän liikkeitä ja välillä jätän pois niitä, jotka kohdallani eivät hyödytä tällä hetkellä niin paljon. Ihanaa lukea ajatuksia astangasta suomeksi, kiitos! 🙂

    • Kakkossarjan alussa on hyviä selän lihaksia vahvistavia asanoita. Niissäkin linjaukset ovat tärkeät, jotta alaselkään ei kohdistu painetta. Itselläni selkä hajosi kuitenkin samaan aikaan, kun tein harjoitusta supta vajrasanaan, eli kapotasanasta seuraavaan asanaan asti sekä dropbackien yhdistelmällä. Sitä ennen dropbackit olivat aiheuttaneet alaselkään painetta ainakin puoli vuotta, mutta en osannut kuunnella kipua enkä tiennyt mitä pitää tehdä. Pysähdys tuli vasta, kun en päässyt enää sillan jälkeen lattialta ylös. Jokaisen keho on yksilö, mutta alaselän lihaksia sekä erityisesti etupuolen lihaksia ylhäältä alas saakka ja syviä vatsalihaksia pitäisi vahvistaa todella paljon tässä vaiheessa. Samoin kuin keskittyä rintakehän ja yläselän avaamiseen, mikä lähtee jo oikeanlaisesta punnerrustekniikasta. Ja erittäin tärkeä seikka on uddiyana bandhan käyttäminen oikein. Minulla kesti viisi vuotta, että joku tuli ja kertoi kuinka se ihan oikeasti toimii. Siitä kiitos Magnukselle, yksi joogaharjoitukseni mullistavimmasta vinkistä.

  2. Omalla kohdallani olen tässä vuosien mittaan huomannut, että astangaharjoituksen tekeminen ja sen pehmeys/sulavuus/armollisuus/rentous on (ollut) suoraan kytköksissä omaan henkisen kehityksen tasoon. Kun löysin astangan ensimmäisen kerran, toivoin saavani (ja sainkin) siitä kehollisten hyötyjen lisäksi mielenrauhaa, mutta näin jälkikäteen ajateltuna harjoitus on tuolloin vuosia sitten ollut enemmän johonkin suoritukseen pyrkimistä ja siksi jännittynyttä. En osannut päästää irti. Muutama vuosi sitten astangan pariin palattuani huomasin selkeän eron entiseen, asenne ja harjoituksen tekeminen oli aiempaan verrattuna anteeksiantavampaa, mutta tuntuu, että vasta tänä keväänä olen itseni kanssa sellaisessa tilanteessa, että olen valmis antamaan joogan vain ”tapahtua”, kun kehon (ja mielen) vanhat kireydet tuntuvat olevan vihdoin vapautumassa. Tiedostan, että kehon ja mielen tasolla on paljon tehtävää aivan alkeissakin, mutta se on ok, asiat ja kehitys saavat tapahtua askel kerrallaan. Vaikka olen siinä vaiheessa, että rutiinilla on merkitystä harjoituksen saamiseksi luontevaksi osaksi elämää, olen myös oppinut kuulemaan omia tuntemuksiani ja uskallan (!) ottaa iisimmin, jos keho sitä tuntuu kaipaavan, enkä vääntäydy harjoitukseen väkisin vain siksi että ”pitäisi”. Hups, tulipas pitkä teksti! 😀 Summa summarum, odotan mielenkiinnolla, millaisena joogapolkuni tästä eteenpäin avautuu.

  3. Netta sanoo:

    Minä niin allekirjoitan ajatuksen, että monen astangaan pettyneen huonot kokemukset kumpuavat liiasta suorittamisesta. Syy ei ole siis harjoituksen itsessään, vaan sen, miten siihen asennoituu. Toisaalta astanga joogamuotona on myös sellainen, joka helposti johtaa liikaan suorittamiseen, joten tähän sudenkuoppaan on helppo pudota. Moni ajattelee, että harjoitus on aina tehtävä kokonaan ja että jokaisen tulisi treenata kuutena aamuna viikossa. Kuitenkin useimmilla meistä on muutakin elämää kuin jooga eikä päivittäinen pitkä harjoitus ole aina tarkoituksenmukainen.

    Väittäisin myös, että osa negatiivisista kokemuksista kumpuaa siitä, että ajatellaan joogan aina automaattisesti olevan sellaista liikuntaa, joka ei *voi* aiheuttaa mitään rasitusvammoja tai muita ikäviä oireita. Ikään kuin astangan kaltainen varsin vaativa fyysinen harjoitus automaattisesti olisi aina totaalisen ”turvallista”, vain siksi, kun se on joogaa.

    Tällä on kahtalainen seuraus. Ensinnäkään kehon oireilusta huolimatta ei kevennetä harjoitusta, kun tämähän on tätä turvallista joogaa, eikä tässä voi tulla rasitusvammoja. Seuraavaksi oireet saattavat äityä aika pahoiksi. Toisaalta harjoituksen aiheuttamia lieviäkin vammoja saatetaan liioitellen kauhistella, kun eihän joogassa sellaisia pitäisi tulla ollenkaan, vaikka tekisi harjoitusta kuinka apinan raivolla ja väärällä tekniikalla. Väittäisin myös, että kukaan ei pysty niin täysin puhtaaseen suoritukseen aina, että mitään rasitusvaivoja ei näin intensiivisellä treenillä saisi koskaan. Ratkaisevaa on se, miten herkällä korvalla niissä tilanteissa kuuntelee kehoaan vai antaako egon päättää, miten harjoittelee. Huonokuntoisella aloittelijalla voi olla myös aidosti se tilanne, ettei erota normaalia harjoituksen aiheuttamaa lihasten väsymistä sellaisista tuntemuksista, joihin ihan oikeasti pitäisi kiinnittää huomiota.

  4. Jenni sanoo:

    Tämä voi yleisemminkin heijastella etenkin vaikeita lajeja, joissa oppimis- ja harjoittelukäyrä on jyrkkä. Tässä ajassa ihmiset toivovat nopeampaa edistymistä harpauksin ja loikin, kun todellisuudessa niiden mielessä siintävien tavoitteiden eteen pitää tehdä vuosia työtä.

    Olen käynyt kerran huonosti ohjatulla astanga-kurssilla, jonka lopetin juuri sen vuoksi. Täytyy vielä tarkentaa, että en ajatellut astangan olevan huono laji vaan ajattelin nimenomaan ohjauksen olleen liiaan heikkoa. Minusta oli kamalaa, kun aurinkotervehdystä vaan paahdettiin läpi hengityksen tahdissa kiinnittämättä huomiota tekniikan oikeellisuuteen. Samoin kokeilin kerran aikidoa ja siellä oli sama juttu. Muutaman treenikerran jälkeen alettiin jo heittelemään harjoituskaveria tatamiin, vaikka ukemi (se kuperkeikka, jolla sinne tatamiin turvallisesti ja rennosti kupsahdetaan) ei ollut vielä ollenkaan hallussa. Se oli minusta aivan liian riskialtista ja typerää.

    Itse jaksaisin harjoitella perustaa (vaikka vaan hyvää hengitystä tai aurinkotervehdyksen ensimmäistä millimetriä tai sitä ukemia) huolella ja kunnolla ennen etenemistä, mutta veikkaan että moni harrastaja lopettaisi harrastuksen siinä vaiheessa, kun ei edetä riittävällä vauhdilla. Kaikessa tekemisessä se perusta ja sen hyvä hallinta on kuitenkin erittäin tärkeää. Silti pitää olla jotain elementtejä, joissa huomaa edistyvänsä, että motivaatio pysyy yllä. Siis pienen pieniä askeleita.

    Tällä hetkellä harrastan pilatesta ja siinä on onnistuttu hyvin kehoa kuuntelevassa hitaassa etenemisessä ja kehonymmärryksen kasvattamisessa (ainakin omalle kohdalle sattuneiden ohjajien kanssa). Jokaisella kerralla ohjaaja kehottaa tunnustelemaan omaa kehoa, että miltä se tänään tuntuu ja mitä sillä tänään voi tehdä. Se on ollut arvokasta.

    Luulen, että yksi tärkeä ero esimerkiksi astangan ja pilateksen välillä on myös siinä, millä odotuksilla sinne mennään. Pilateksen aloittaa moni huomattuaan kehossa jonkun ongelman ja sitä pidetään varmaan yleisesti lajina, jolla haetaan ryhtiä ja hyvää kehonhallintaa. Astangaa aloittavalla saattaa taas olla mielessä kaikenlaisia hienoja asanoita. Odotuksissa on siis huima ero – ja niin päin että pilateksessa ehkä onnistuu paremmin kehoa kuunteleva ei-suorittava eteneminen.

    Ja tarkennan vielä: en siis ajattele, että pilates olisi parempi. Erittäin mielelläni voisin aloittaa myös astangan, jos lähellä olisi hyvä ohjaaja 🙂

  5. Emma sanoo:

    Heippa Katja,

    Löysin blogiisi luonnonkosmetiikka-aiheiden kautta, mutta blogista löytyi paljon muutakin itselle tärkeitä aiheita ja nousit heittämällä yhdeksi suosikkibloggaajaksi 🙂

    Harrastan itsekin astangajoogaa säännöllisen epäsäännöllisesti, mieluiten harjoittelisin säännöllisemmin jos olisi sali lähempänä, omatoiminen harjoittelu kun vaatii niin pirusti sitä itsekuria… Jos teet lyhyempää harjoitusta, esim. vaikka Janu Sirsasanoihin asti, teetkö kaikki loppuliikkeet?

    Ihana kesää 🙂

    • Oi ihanaa kuulla, tervetuloa seuraamaan 🙂

      Kyllä teen aina kaikki loppuliikkeet, jollei joku vaiva sitten estä 🙂 Ihanaa kesää sinullekin!

  6. Moi, Katja!

    Eksyin ehkä sattumalta, ehkä ei sittenkään blogiisi. Tarinasi Astangan parissa on niin kiehtova ja osin samanlainen kuin omanikin. Myös kuvat ovat kauniita, valontäyteisiä ja keveitä, aivan kuin harjoitus itse!

    Toivottavasti et pahastu, postasin kirjoituksesi yritykseni FB-sivuille? Etsin jotain, millä voisin rohkaista oman maalaispitäjäni liikkujia kokeilemaan Astangaa, täällä olen jatkuvasti törmännyt todella vahvoihin ennakkoluuloihin osin kuulopuheen, osin oman kokemuksen perusteella. Kirjoituksesi on omiaan hälventämään näitä 🙂 Kiitos siitä!