Huh, syksyn joogakurssit alkoivat eilen ja aloitus oli melko intensiivinen, etten sanoisi! 29:stä oppilaasta paikalla oli 27 ja sali oli tupaten täynnä. Näin täydessä salissa lasketun harjoituksen tekeminen vaatii porukalta erityistä yhteishenkeä ja keskittymistä, jotta ei tule huitaisseeksi vahingossa vieruskaverille mustaa silmää. Olen todella kiitollinen, että minulla on vanhoja oppilaita niin paljon ettei uusille ole tällä hetkellä tilaa. Tietenkin tunneille haluaville se on kurjaa, mutta opettamani tuntimäärä on niin rajallinen etten pysty ottamaan enempää oppilaita ainakaan toistaiseksi. Tällä hetkellä haluan keskittyä jakamaan kaikkea kesällä oppimaani nykyisille oppilaille ja antaa heille niin paljon kuin mahdollista sekä syventää samalla kaikkea sitä uutta tietoa, mitä minuun on ladattu tämän kesän aikana.
Kaikkihan alkoi kesäkuussa, kun lähdin John Scottin kahden viikon joogaretriitille Italiaan. En tiennyt lainkaan mitä odottaa enkä tiennyt Johnista etukäteen oikeastaan mitään. Olin kuitenkin jo pitkään kaivannut harjoitukseeni jotain, mitä en osaa edelleenkään sanoittaa. Jotain merkittävää kuitenkin puuttui ja pitkään jatkuneet kivut hallitsivat mieltäni harjoituksessa.
Tuo Italian retriitti muutti harjoituksessani kaiken. Aloitti kuntoutumisen kivuissa jumittamisesta, toi uusia työkaluja harjoitukseen, paransi tekniikkaa, opetti nivel-ystävällisen tavan harjoitella, hioi yksityiskohtia, syvensi filosofian ymmärrystä, vei omaa harjoitustani huimasti eteenpäin ja ennen kaikkea palautti minut takaisin päivittäiseen harjoitukseen. Toi takaisin sen innon, että odotan jokaista seuraavaa harjoitusta, vei huomion pois kivuista, haastoi mentaalisesti ja fyysisesti sekä inspiroi uudella tavalla joogan opettamiseen.
En olisi voinut koskaan kuvitella, että jostain opettajasta voisi tulla minulle näin tärkeä, enkä olisi ikinä uskonut, että opetuksella voisi olla näin suuri merkitys harjoitukselleni. Olin ajatellut, että elämässäni on hyviä, tärkeitä ja merkityksellisiä opettajia, mutta olen silti enemmän tai vähemmän yksin joogapolullani. Ja tottahan toki olenkin, kuten meistä jokainen on. Jokaisen täytyy ottaa itse vastuu harjoituksestaan ja ylipäätään löytää oma sisäinen auktoriteettinsa ja voimansa. Mutta sain jonkin sellaisen kokemuksen sydämeeni, minkä ansiosta tuntuu että voin aina kilauttaa kaverille kun iskee tenkkapoo, siis palata sisimmässäni kaikkeen oppimaani.
Liikutun helposti puhuessani Johnista ja hänen uskomattoman hienosta tiimistään (ja eilen nähtiinkin joogaopettajan purskahtaminen itkuun täpötäyden salin edessä – ns. tähtihetkeni joogaopettajana). Johnin ja hänen tiimin omistautuminen opettamiselle ja jakamiselle sekä tapa tarjota turvallisesti haastava ja innostava harjoitusympäristö oli koskettavaa ja inspiroivaa. Minulla se meni kirjaimellisesti ihon alle, niin syvälle etten ole kokenut ikinä vastaavaa. Aloin ymmärtää niitä ihmisiä, joilla on guru. Itse en oikein perusta mistään guruilusta, sillä gurutkin ovat tavallisia ihmisiä, jotka tekevät virheitä eikä kaikkea heidän sanomaansa tai tekemäänsä voi aina allekirjoittaa. En sulata kovin helposti sellaista, että joku ihminen nostetaan ns. jalustalle ja niellään kaikki sanomiset pureskelematta. John muistuttaa aina, ettei hän ole mikään auktoriteetti, vaan meistä jokainen on oman itsensä auktoriteetti. Hän ainoastaan jakaa eteenpäin oppimaansa ja tarjoaa tilan harjoitukselle. Häntä saa todellakin haastaa ja kyseenalaistaa ja hän kannustaa jokaista oppilasta oman tutkimusmatkan tekemiseen. Ennenkaikkea hän kannustaa oppilaitaan jakamaan eteenpäin sitä mitä he ovat oppineet, koska se syventää harjoitusta ihan eri tavalla.
Olen myöskin aina hieman varautunut ja skeptinen uusia opettajia kohtaan enkä luota esimerkiksi uuden opettajan avustuksiin helposti. Johnin ja hänen tiimin kanssa oli todellakin niin hyvissä käsissä, että monien pelkojen työstämisessä pääsi ison harppauksen eteenpäin. Lisäksi suurin osa avustuksista oli sellaisia, mitä en ole koskaan nähnyt ja kokenut, ne olivat todella loistavia. Ei ollut kysymystä, mihin Johnilla ei olisi ollut työkalupakissaan välineitä ja hän kantoi mukanaan muistivihkoa, johon hän havainnollisti vastauksensa piirtämällä.
Kaksi viikkoa Italiassa johtivat lopulta Johnin viikonloppuworkshopiin Tukholmassa ja viikon retriittiin keskellä metsää Ödeshögissä, Ruotsissa. Joogasalillamme alkaa putkiremontti lokakuun lopussa, jonka jälkeen pidän opettamisesta puolen vuoden tauon ja panostan tuona aikana kouluttautumiseen. Ensin palaan viikoksi Italiaan ja joulukuussa on edessä kaksi viikkoa Goalla, vaikka olen yhden Intian reissun jälkeen vannonut etten enää koskaan palaa sinne vapaaehtoisesti potemaan universumin kamalinta yrjöpaskatautia. Kutsumus sydämessä on kuitenkin niin voimakas etten voi ohittaa sitä. Ensi vuonna osallistun Johnin joogaopettajakoulutukseen, mutta sen paikasta ja ajankohdasta en vielä tiedä.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että opettelen itse opettamaan uudelleen. Tutkin ja testaan sitä mitä olen oppinut ja kokeilen tapoja jakaa oivalluksia eteenpäin. Sekin on syynä siihen, miksen halua nyt aloittaa uutta alkeiskurssia, vaan keskittyä oppimaan yhdessä vanhojen oppilaiden kanssa, jotka ovat motivoituneita harjoittelemaan. Tunnistan itsessäni monia samoja asioita kuin Johnissa: minulle on tärkeää luoda läheinen suhde oppilaisiini (en siis tarkoita heidän yksityiselämäänsä vaan sitä mitä tapahtuu joogamatolla) ja lisäksi haluan luoda oppilaiden välille hyvän yhteishengen sen sijaan, että kaikki ovat ventovieraita toisilleen. Olen myös Johnin tapaan hieman rebel oppilaana – kyseenalaistan, jankkaan ja kysyn niin kauan kunnes tajuan mitä opettaja tarkoittaa tai ymmärrän logiikan. Vuosia sitten John ei ymmärtänyt miksi hänen olisi pitänyt suudella opettajansa, gurujin, jalkoja. Pohdittuaan sitä pitkään hän marssi gurujin toimistoon ja kysyi asiaa tältä suoraan. Guruji vastasi: ”koska olen vanhempi kuin sinä, koska olen opettajasi ja koska se kuuluu intialaiseen kulttuuriin.” Asiaa ei tarvinnut pohtia tämän jälkeen.
Jostain kertoo sekin, että tunnen välillä ikävää Johnia ja hänen vaimoaan Juliaa sekä Johnin tiimiä kohtaan. Heidän kanssaan voi jakaa asioita myös kurssien ulkopuolella vaikka usein opettajat jäävät sen jälkeen etäiseksi. Kesä oli myös täynnä ihania kohtaamisia ja sain roppakaupalla uusia ystäviä, joista osaan muodostui erityisen vahva side. En malta odottaa joogaseikkailujen jatkumista lokakuussa. Mutta juuri nyt on kuitenkin ihanaa keskittyä syventämään opittua täällä Suomessa opettajani Magnuksen kanssa ja jakaa sitä eteenpäin. Huomenna lähden Sisiliaan, jossa meillä on uintivalmentajani Lauran kanssa viikon mittainen jooga- ja uintileiri – jälleen kerran aivan uusi kokemus, olla retriitillä järjestäjän roolissa asiakkaan sijasta. En voi sanoa etteikö jännittäisi, mutta reppu on nyt lastattu niin täyteen intoa ja inspiraatiota, että luvassa on varmasti ikimuistoinen reissu.
Oletteko te kohdanneet joogapolullanne opettajaa, joka tuntuu sydämessä oikealta?
Kuvat Richard Isaac
