Ratsastuksenopettajani Henri kysyi minulta perjantaina, millä tuulella Bahati oli, kun hoidin sitä ennen tuntia. Eipä ole kukaan opettaja moista ennen tiedustellut. Henristä se on tärkeä kysymys. En tiedä missä asennossa tähdet ovat taas universumissa olleet, kun lähetin vuodenvaihteessa Knaperbackaan kyselyn yksityistunneista palatakseni tallille. Olin alunperin ajatellut, että haluaisin jatkaa edellisen opettajani, Nooran kanssa, joka oli myös todella hyvä opettaja. Aikataulujen vuoksi sain kuitenkin opettajakseni Henrin. Aika nopeasti ymmärsin, että tällä nuorella miehellä on semmoinen viisaus ja ymmärrys hevosista ja ratsastuksesta, johon olen törmännyt aiemmin vain netissä. Tällä hetkellä opin ratsastamaan aivan uudella tavalla ja pääsen kärryille semmoisesta ymmärryksestä, josta olin aiemmin vain haaveillut.
Henrin mielestä ratsastus ei ole urheilua, se on taidetta. En voisi olla enempää samaa mieltä! Ratsastus on täydellistä kehon ja mielen tasapainoa, hienovaraista kehonhallintaa, eläimen tuntemista, kuuntelemista ja kunnioittamista. Olen haltioissani, että Henri ja Bahati opettavat tätä minulle. Kysyin Henriltä, kuka hänen lempikouluratsastajansa on. Odotin vastaukseksi jotain maailman kuuluisuuksista, kuten Charlotte Dujardin, jota itse ihailen. Mutta hänen vastauksensa oli Nuno Oliveira, joka kuoli vuonna -89. En ollut kuullutkaan kyseisen herran nimeä aikaisemmin, mutta googlasin välittömästi, kenestä oikein on kyse. Oliveira oli yksi klassisen kouluratsastuksen oppi-isistä. Henrin mukaan mitkään videot, mitä You Tubesta löytyvät eivät tee oikeutta hänen opeilleen. Mikä ero sitten on klassisella kouluratsastuksella ja modernilla kouluratsastuksella? Alla oleva video valaisee asiaa hieman.
Olettekin varmaan kuulleet Wienin espanjalaisesta ratsastuskoulusta, joka on maailmanlaajuisesti tunnettu klassisesta kouluratsastuksesta ja upeista hevosmiestaidoista. Taiteesta, josta Henrikin puhui. Löysin loistavan dokumentin Wienin espanjalaisesta ratsastuskoulusta ja halusin jakaa sen myös teille, sillä tuijotin täysin haltioituneena tuota dokkaria eilen illalla (tallikäytävän yli toisiaan pussaavat hevoset ovat siis jotain niin ihanaa, että sydän räjähtää!).
Tällä hetkellä reissuhaaveeni vitivalkoisista paratiisirannoista ovat vaihtuneet vitivalkoisiin Lipizzanhevosiin. Tekisi mieli pistää ullanlinnalainen yksiö pakettiin, muuttaa maalle ja omistaa koko loppuelämä hevosille. Kaikella on aikansa ja tarkoituksensa, ihan kaikella. Näen mikä merkitys oli ensin 14 vuoden ja viimeisimmällä kahden vuoden tauolla hevosista ja ratsastuksesta. Sydän pakahtuu kiitollisuudesta, että saan tällä hetkellä kerran viikossa oppia näitä asioita Henriltä ja Bahatilta. Ehkä vielä jonain päivänä minulla on mahdollisuus omaan hevoseen.
