Olen aikanaan kirjoittanut Laihisraivarit-nimistä blogia, jonka myötä tiputin oman painoni kahteenkin otteeseen. Ensin vuonna 2009-2010, jolloin lähti 10 kg. Lihosin niistä 13 takaisin seuraavan kolmen vuoden aikana. Otin bloggaamisen jälleen avukseni vuonna 2014 astuessani ison askelen todellisen elämänmuutokseni polulle. Tuolla kertaa painoni tippui 12 kiloa, ja lopullinen lukema jäikin omaksi hyvänolonpainokseni 2,5 vuoden ajaksi. Viime syksynä elämäni muuttui jälleen, kun päätin ottaa pienen tuumailutauon, viedä Kundaliinijoogaopettajan ja äänimaljarentouttajan opintoni päätökseen sekä samalla kuunnella sisältäni kumpuavaa kuminaa, joka oli jo jonkin aikaa uumoillut seuraavalle elämänkehälle astumista. Vielä syskuun loppupuolella romantisoin ajatusta siitä, kuinka kävisin läpi viime vuosina käymieni kurssien ja koulutusten muistiinpanoja, summaisin niitä itselleni ja kenties seuraavan kirjan kansissa julkaistavaksi. Samalla liikkuisin jälleen monipuolisesti, nythän olisi aikaa, kun en enää ramppaisi ympäri maailmaa Kauneusasianaisen viitta harteillani. Alkaisin jälleen kokata ihanan terveellisiä ja maittavia ruokia kotona, 2017 meni lähes täysin ulkona syöden ja noutoruokaa tilaten. Testailisin uusia reseptejä joita olin niin monesti silmilläni ahminut mm. Virpi Mikkosen ja Karita Tykän kirjojen sivuilta. Pitäisin huolta itsestäni ja sen myötä taatusti kirkastuisi mikä se seuraava kehä onkaan, jolle mun kuuluisi astua. Ah mikä ihana aikakausi olikaan alkamassa…
Paitsi että…
Viikot kuluivat ja huomasin joka päivä ajattelevani, että no huomenna sitten kokkaan, menen tanssitunnille, teen oman joogaharjoitukseni… Olin pinnalta elossa ja aktiivinen, mutta sisuksissani aloin luisua päivä päivältä syvempään limboon. En saanutkaan mistään kiinni, väsyin ja valuin. Päivien lyhetessä sisäinen maailmani sumeni entisestään. Löysin itseni jälleen vanhojen tuttujen tottumusten ääreltä. En sanoisi, että mulla on syömishäiriö, ehkäpä enemmänkin ajoittaista häiriökäyttäytymistä syömisen suhteen. Rankaisen ja turrutan itseäni syömällä. Ja tämä on tietynlainen riippuvuus, kaava ja toimintamalli, jolla on kauas menneisyyteeni yltävät lonkerot.
Luulin jo selättäneeni tuon kaavani, kun ensimmäistä kertaa elämässäni kroppa ja mieli olivat ihanasti synkassa reilun parin vuoden ajan. Viime syksynä tuo häiriökäyttäytyminen kuitenkin hiipi takavasemmalta kimppuuni. Se oli hullua, ihan kuin kaikki viime vuosina oppimani hyvät tavat ja toimintamallit, jotka on saaneet mut voimaan hyvin, olisivat kertarysäyksellä pyyhkiytyneet mun pois. Tai oikeammin sanottuna en saanut niitä käyttööni. Näin ne omissa kursseilla ja retriiteillä tekemissäni muistiinpanoissa, kirjoittamissani blogiteksteissä ja muistijälkinä omassa mielessä, mutta niiden ja käyttöönottokykyni välillä oli paksu lasi. Syksyn ja talven aikana vanha tuttu kaava astui taas kuvioon:
TURHAUTUMINEN – SYYLLISTÄMINEN – ITSEINHO – RANKAISU – SYYLLISYYS – VÄSYMYS – KYKENEMÄTTÖMYYS
Tunnistin olevani tuossa oravanpyörässä, mutten saanut pysäytettyä sitä. Ja tosiaan se, etten kyennyt käyttämään keinoja, joiden tiesin auttavan, vei minut entistä enemmän uppeluksiin. Silloin ymmärsin, että NYT mun on tullut katsoa kierteen ja kaavan taakse tosissaan. Päätin siis ensimmäistä kertaa elämässäni olla reagoimatta tai aktiivisesti muuttamatta tilannetta. Annoin itseni luisua syvemmälle pimeyteen.
Vuodenvaihteen tienoilla tunsin tarvitsevani opastusta ja apua, kehoni huusi päästä liikkeelle.Yritin palata Rööperin aamujoogan matolle ihanan Magnus Appelbergin hellään huomaan. Reilun viikon verran löysinkin oivalluksia kehoni ja mieleni yhteydestä, mutta sitten taas tipahti. Söin, join, nukuin, kirjoitin vimmalla, voin huonosti ja olin jälleen kaavani keskellä.
Kirjoittelin Johannes Hatsolo Hattusen kanssa, joka on toiminut coachinani TFW Helsinki-salilla. Hän oli loppuvuodesta rohkeasti avautunut omista mielen synkkyyksistään blogissaan ja vaihdoimme muutaman kerran ajatuksia. Haaveilin paluusta TFW-treeneihin, mutten kyennyt. Ainoa mihin kykenin oli oleminen, ajatteleminen ja ruoalla + herkuilla itseni turruttaminen.
En ahmi, mutta syön kyllä reilusti yli äyräiden. En usko, että vierestä tarkkaileva huomaisi välttämättä mitään erikoista, mutta tunnen omassa kropassani ahtavani sisuksiini enemmän kuin olisi tarve. Syön melkein aina itseni huonovointiseksi. Se toimii parhaiten niin, että syö reippaalla tahdilla, jolloin ruoansulatusentsyymien erittymisen myötä aktivoituvat hermoärsykkeet ja hormonit eivät ehdi hihkaista ”Riittää!”. Sama pätee herkkuihin. Ollessani normaalitilassa nautiskelen suurta herkkuani, Kolmen kaverin vegaanisuklaajääteläöä max 1/3 purkillisen. Talvella meni heittämällä koko purkki jopa 2-3 kertaa viikossa! Eikä tuossakaan vielä mitään, jos olisin edes syönyt herkuttelun rinnalla järkevästi, mutta eihän se todellakaan niin mennyt…
Olen käynyt terapiassa on/off elämäntilanteen mukaan jo reilun 10 vuoden ajan. Talvella otettiin jälleen käsittelyyn tämä mun häiriökäyttäytyminen syömisen suhteen sen jälkeen kun kerroin, etten koe enää hallitsevani sitä. Olen päässyt peruuttamaan sekä hahmoterapian keinoin, että omien rentoutus- ja mielikuvaharjoitusteni kautta vuoteen 1990, neljännen luokan kevääseen. Mielessäni on todella tarkka ja yksityiskohtainen muisto onnentunteesta ja lähestyvän kesän odotuksesta. Ja ylpeys! Olin onnistunut säästämään tyhjän Kiss Kiss-peltipurkin täyteen kolikoita, joista taatusti tulisi hyvä matkakassa perheen tulevalle Italia & Unkari-autoreissulle. Kodin lähelle oli auennut uusi kioski ja tavakseni muodostui käydä koulun jälkeen ostamassa kaksi Raider- (eli Twix-) patukkaa ja istahtaa viltille kevätaurinkoon mutustelemaan niitä ja ihailemaan kukkaan puhkeamassa olevia tuomipensaita. En pääse käsiksi tuohon aikaan muuten, en muista mitä oli meneillään esim. koulussa tai kotona, mutta noihin hetkiin tiivistyi paljon.
Onnentunne
Ihana kevät, kesän odotus ja ylpeys siitä, että olin kerrankin saanut säästettyä ison purkillisen rahaa!
Palkitseminen
Herkuttelu, oma hetki, sain viettää aikaa itseni kanssa ja nautiskella rauhassa.
Oikeuttaminen
Tuon kevään ajan Raiderista oli myynnissä myös Limited Edition- tumma suklaaversio ja muistan perustelleeni kahden patukan ostamisen sillä, että voisin sitten valita kumman söisin ja säästää toisen seuraavalle päivälle.
Syyllisyys
Kertaakaan ei toinen suklaapatukka säästynyt. Fyysisesti ja hekisesti huono olohan siitä aina tuli, miksei yksi riittäny?! Ja joka päivä vakaa päätös, etten seuraavana päivänä menisi koulun jälkeen kiskalle.
Itsepetos
Aamulla kouluun lähtiessä kuitenkin varmuuden vuoksi nappasin Kiss Kiss-purkista pari markkaa, olihan niitä kolikoita vielä vaikka kuinka paljon!
Pettymys
…kunnes eräänä päivänä purkin pohja näkyi. Olin muutamassa viikossa syönyt kesälomarahani ja lihonnut sen verran, ettei lempifarkkujeni vetoketju mennyt enää kiinni.
Tiedän istuttaneeni tuolloin itseeni tietyn käyttäytymis- ja ajattelumallin, jonka lonkerot on kurkottavat tähän päivään saakka. Karmivaa! 2015-2017 olin tosiaan pari vuotta ”kuivilla” onnistuen välttämään tuohon oravanpyörään astumisen, mutta sitten koitti se viime syksy… Mulla on mielessä kaksi kysymystä:
1) Mikä on johdattanut 28 vuotta sitten 10-vuotiaan Marielan tuohon tilanteeseen?
2) Mikä laukaisi syksyllä 2017 tuon saman kaavan toistumisen pitkän hiljaiselon jälkeen?
Ensinnäkin mun sydän meinaa särkyä, kun ajattelen 10-vuotiasta minääni kamppailemassa noiden tunteiden kanssa. En tosiaan muista aikaa tai tilanteita keväältä 1990, sensijaan mitä tapahtui siitä eteenpäin on palanut polttomerkkinä sydämeeni.
Lähdettiin siis kesällä perheen kanssa automatkalle. Mieletön meininki Itskuissa, oli futiksen MM-kisat ja kaikki! Kroppani oli alkanut muuttua mistä olin kauhuissani. Mulle oli tullut massukka ja sen yläpuolelle orastavat rinnat. Itkin monena iltana Italiassa ja toivoin, etteivät ne kasvaisi yhtään isommiksi. Yhtenä iltana käveltiin kylille perheen kanssa ja jättäydyin tahallani vähän jälkeen. Isi ja pikkuveli porhalsivat edellä ja äiti varmaan aisti, että jotain oli sydämellä. Jännitti kauheasti kertoa, että olin kauhuissani rinnoista ja kertyvistä kiloista… Lohdutukseksi sain jotain rohkaisevia sanoja naiseksi kasvamisesta. Olisin vaan halunnut olla pikkutyttö.
Alkoi viides luokka ja naiseksi kasvamiseni kiihtyi. Hormonitoiminta käynnisti hikoilun, kiukutti koko ajan, jouduin luokan silmätikuksi temperamenttisen luonteeni takia. Eristäydyin ja lihosin lisää. Twin Peaks alkoi pyöriä telkkarissa ja olin tosi ahdistunut…
Kauhean viidennen luokan jälkeen elämä onneksi tasaantui. Muistakin alkoi tulla naisia, löysin tiiviin ystäväpiirin ja reipas & rohkea luonteeni pääsi oikealla tavalla esiin mm. partiossa ja näytelmäkerhossa. Sitten tuli kasiluokka myllerryksineen. Me tytöt opeteltiin aikuistumista tiiviillä, jopa aika intiimeillä ystävyyssuhteilla, mustasukkaisuusdraamoilla, rajuilla riidoilla ja raastavilla eroilla. Samaan aikaan perheessä tapahtui monenlaista. Ei mitään dramaattista kai, mutta perusjuttuja: pikkuveli pubertetisoitui, minä kapinoin, äiti joutui työttömäksi, meidän välinen kommunikaatio oli vaikeaa, sanoisin jopa mahdotonta… Tätä kevään aikaa se taas oli, kun jälleen voin pahoin ja reagoin kehollani. Rikoksen ja siitä rankaisemisen kuvioni aktivoitui jälleen. En liikkunut tuolloin lainkaan ja kiloja, erityisesti sitä masua taas kertyi. Muistan, että mun sisällä oli jatkuva riittämättömyyden ja vääränlaisuuden tunne. Kokonaisuudessaan ilmapiiri oli kireä niin kotona kuin ystävienkin kanssa, eikä itselläni olisi tullut mieleenkään puhua omasta pahoinvoinnistani ääneen. Tällä kertaa kierrokset kovenivat ja aloin rankaista itseäni ihan oikeasti. Opettelin oksentamaan kun olin vetänyt överit herkuista. Huh, tuntuupa kauhealta kirjoittaa tätä, sydän hakkaa…
En muista juurikaan oksentaneeni ruokaa, ainoastaan ne herkut. Se oli oma salaisuuteni, jota häpesin. Häpesin sitä, etten hallinnut herkutteluani ja vielä enemmän häpesin typerää tekoani sen jälkeen. Olen aina ollut ihan fiksu ja tajusin, ettei toimintani todellakaan sitä ollut! Ymmärsin voivani henkisesti huonosti ja kävin koulukuraattorilla purkamassa tuntojani. Jossain vaiheessa murruin ja kerroin häpeästäni ja salaisuudestani hänelle. Työstimme asiaa yhdessä jonkun aikaa ja lopulta hän ehdotti, että kertoisin tilanteesta kuitenkin vanhemmilleni. En hannannut, joten sovimme hänen soittavan äidilleni ja avaavan keskustelun. Mitään muuta en kaivannut kuin tukea ja viisautta tilanteessa, josta en itse päässyt pois, ja joka oli alkanut vaikuttaa arkeeni.
En muista tuosta ajasta juurikaan muuta, kuin, että omenapuiden kukkiessa vierailin Aurooran sairaalan psykiatrisella osastolla juttelemassa. En edes kovin monta kertaa, ehkä kaksi tai kolme… Kotona tilannetta ei juurikaan käsitelty, siinä oli niin paljon kaikkea muuta. Ei tietenkään olisi pitänyt olla, mutta tiedän vanhempieni tehneen parhaansa. Olen aina ollut hyvä puhumaan itseni ulos vaikeista tilanteista. Olen osannut jo nuoresta saakka käyttää taiten puhuttua Suomen kieltä ja omaa järkevän tytön viehätysvoimaa hyväkseni. Tai sitten olen hyökännyt niin kovaa, ettei mahdollinen avun tarjoaja ole voinut muuta kuin perääntyä. Olen sumuttanut linssiin niin hoitoalan työntekijöitä, opettajia, ystäviä kuin omia vanhempianikin. Ai miksi? Koska kaikki aina kysyivät: ”Mikä nyt on vialla? Mistä sun on paha olla? Mikä on elämässä huonosti?” Eikä mulla todellakaan ollut vastauksia, kun nimenomaan etsin tukea ja apua niiden löytämiseen. Olisin kaivannut johdatusta, sparrausta. Tukea siihen, että opin löytämään vastaukset itseni sisältä. Sensijaan huomasin kuinka vaikea läheisten oli suhtautua tilanteeseeni, helpompi oli himmata ja ottaa omat selviytymiskeinot käyttöön.
Elämä jatkui, herkuttelu/oksentelu tulivat ja menivät, mutteivät enää pitäneet arkeani otteessaan. Tuli eka poikaystävä, ilmaisutaidon lukio, taiteilija- ja muusikkoystävät, oman polun löytäminen meikkaamisen kautta. Tuo jälkimmäinen huono tapa jäi onneksi sinne myöhäisteiniyden ja varhaisaikuisuuden vuosiin, mutta ruoalla ja herkuilla övereiden vetäminen on pysynyt kummana taustakohinana ja kytkeytyy näköjään edelleen päälle haastavissa hetkissä.
Olen puhunut näistä asioista ensimmäistä kertaa täysin kaunistelematta vasta tänä vuonna. Terapiassa ollaan toki käyty läpi ja esim. blogissani ja naistenlehtien haastatteluissa olen useinkin sivunnut aihetta. Koskaan en kuitenkaan ole kertonut koko totuutta, koska häpeäjälki, stigma on tuntunut itsessäni liian voimakkaana. Eräänä talvi-iltana uuden tuttavuuden vastaavanlaiset kokemukset addiktioista, rajattomuudesta ja itsensä rankaisemisesta räjäyttivät sanaisen arkkuni ja samalla tajusin minkälaista möykkyä olenkaan pitänyt sisälläni kaikki nämä vuodet. Jotain kuitenkin vapautui sielunveljeni ottaessa varauksettomasti vastaan tarinani. Sen jälkeen olen työstänyt tätä kaavaani uudella tavalla, todella sallivasti. Talven pimeydessä limbosin niin, että luulin hetken lakkaavani olemasta. Rankaisin, joo, mutta samalla puhelin itselleni helliä sanoja. Olin itselleni se opastaja ja sparraaja, jota olisin kaivannut tuekseni jo silloin 10-vuotiaana tai kasiluokkalaisena. Kilot kertyivät jälleen, mutta tällä kertaa en lähtenyt itseinhon tielle. Sen verran mussa oli voimaa pimeydessä, että kun tuli edes hetken hengähdys, tartuin siihen samantien ja kylvetin itseäni ja kehoani omassa rakastavuudessani. Katselin itseäni peilistä, silittelin ja ihailin. Olenhan mä nyt ihan sairaan upea ilmestys, vaikka masu onkin jälleen pullistunut!
Viime sunnuntaina, 6.5. vietettiin kansainvälistä No Diet Day-päivää ja Suomen Syömishäiriöliiton ”Älä laihduta”-kampanjaa. Mietin tosi pitkään miten osoittaisin tukeni tälle tärkeälle teemalle, halusin kertoa oman tarinani ja näyttää oman asennoitumiseni kehoani kohtaan. Tein sen postaamalla sunnuntaina itsestäni Insagramiin tämän kuvan. Halusin kuvata kehoni sellaisena kuin se juuri nyt on. Se, että masuni on jälleen pullistunut, reisissäni näkyy selluliittimuhkuroita ja rintani ovat taas vaihteeksi vähän isommat, on ihan ok. Kehoni on kaunis. Kuvani viesti on, että rakastan ja arvostan kehoani juuri tällaisena. Kuvan ottaminen ja julkaiseminen oli itselleni voimaannuttava kokemus joka konkretisoi ennenkaikkea itselleni tuon viestin. Vaikka olen pitkään puhunut sallivuuden ja lempeyden puolesta, on kehoni kuitenkin ollut vielä jollain tapaa se viimeinen linnake, joka on tuon kauan sitten itseeni iskostuneen rankaisukaavan takia saanut kärsiä ajatusteni tuhovoimasta.
Halusin pureutua lisää tähän itselleni tärkeään ja vaikeaan aiheeseen jakamalla tässä postauksessa oman tuskani, jota olen kantanut vuosikaudet mukanani. Haluan antaa kipukohtani tulla vihdoin näkyväksi niin itselleni kuin teillekin.
Se miltä oma keho näyttää ja tuntuu on kaksi eri asiaa. Kuka tahansa ulkopuolinen voi sanoa mitä tahansa, mutta jos itse sisällään tuntee toisin, ei kommenteilla ole mitään merkitystä. Jos mielessäsi et ole tyytyväinen kehoosi, kehuilla ei ole mitään merkitystä. Toisaalta jos omasta mielestäsi olet upea juuri sen näköisenä, kokoisena ja muotoisena kuin olet, eivät kenenkään muun vastaväitteet myöskään merkitse mitään. Kun mieli ja keho kulkevat sulassa sovussa, syntyy levollinen tila ja tasapaino jossa ihmisen on hyvä olla. Kun mieli voi hyvin, keho seuraa kyllä perässä. Ja päinvastoin tietenkin myös… En aio enää koskaan rankaista kehoani siitä, etten ole kykenevä kuuntelemaan mitä mielelläni on sydämellään. Ei-terveydellisistä syistä laihduttaminen on AINA viesti kehoon kohdistuvasta tyytymättömyydestä, joka taas on AINA seurausta jostain paljon syvemmästä. Haluan haastaa jokaisen miettimään oman laihduttamisensa, tai minkä tahansa muun epäterveen kehon muokkaamisen taakse. Kuuntele mitä itselläsi on sanottavaa! Mikä asia haluaa tulla kuulluksi ja nähdyksi? Mikä tuska on jäänyt huomiotta ja yrittää saada ääntään kuuluviin kehon kautta?
Näitä kysymyksiä pyörittelen myös itse. Uskon löytäväni lisää työkaluja ja lopulta ehkä jopa avaimia lukkoihin, jotka edelleen laukaisevat oman mieleni ja kehoni reagoinnin. Tällä asioiden ääneen lausumisella haluan viedä voimaa pois omalta häpeältä ja syyllisyydeltäni ja asettaa itseeni aidon tasapainon tilan.