24

En laihduta

Mariela Sarkima | 11.5.2018

Olen aikanaan kirjoittanut Laihisraivarit-nimistä blogia, jonka myötä tiputin oman painoni kahteenkin otteeseen. Ensin vuonna 2009-2010, jolloin lähti 10 kg. Lihosin niistä 13 takaisin seuraavan kolmen vuoden aikana. Otin bloggaamisen jälleen avukseni vuonna 2014 astuessani ison askelen todellisen elämänmuutokseni polulle. Tuolla kertaa painoni tippui 12 kiloa, ja lopullinen lukema jäikin omaksi hyvänolonpainokseni 2,5 vuoden ajaksi. Viime syksynä elämäni muuttui jälleen, kun päätin ottaa pienen tuumailutauon, viedä Kundaliinijoogaopettajan ja äänimaljarentouttajan opintoni päätökseen sekä samalla kuunnella sisältäni kumpuavaa kuminaa, joka oli jo jonkin aikaa uumoillut seuraavalle elämänkehälle astumista. Vielä syskuun loppupuolella romantisoin ajatusta siitä, kuinka kävisin läpi viime vuosina käymieni kurssien ja koulutusten muistiinpanoja, summaisin niitä itselleni ja kenties seuraavan kirjan kansissa julkaistavaksi. Samalla liikkuisin jälleen monipuolisesti, nythän olisi aikaa, kun en enää ramppaisi ympäri maailmaa Kauneusasianaisen viitta harteillani. Alkaisin jälleen kokata ihanan terveellisiä ja maittavia ruokia kotona, 2017 meni lähes täysin ulkona syöden ja noutoruokaa tilaten. Testailisin uusia reseptejä joita olin niin monesti silmilläni ahminut mm. Virpi Mikkosen ja Karita Tykän kirjojen sivuilta. Pitäisin huolta itsestäni ja sen myötä taatusti kirkastuisi mikä se seuraava kehä onkaan, jolle mun kuuluisi astua. Ah mikä ihana aikakausi olikaan alkamassa… 

Paitsi että…

Viikot kuluivat ja huomasin joka päivä ajattelevani, että no huomenna sitten kokkaan, menen tanssitunnille, teen oman joogaharjoitukseni… Olin pinnalta elossa ja aktiivinen, mutta sisuksissani aloin luisua päivä päivältä syvempään limboon. En saanutkaan mistään kiinni, väsyin ja valuin. Päivien lyhetessä sisäinen maailmani sumeni entisestään. Löysin itseni jälleen vanhojen tuttujen tottumusten ääreltä. En sanoisi, että mulla on syömishäiriö, ehkäpä enemmänkin ajoittaista häiriökäyttäytymistä syömisen suhteen. Rankaisen ja turrutan itseäni syömällä. Ja tämä on tietynlainen riippuvuus, kaava ja toimintamalli, jolla on kauas menneisyyteeni yltävät lonkerot.

Luulin jo selättäneeni tuon kaavani, kun ensimmäistä kertaa elämässäni kroppa ja mieli olivat ihanasti synkassa reilun parin vuoden ajan. Viime syksynä tuo häiriökäyttäytyminen kuitenkin hiipi takavasemmalta kimppuuni. Se oli hullua, ihan kuin kaikki viime vuosina oppimani hyvät tavat ja toimintamallit, jotka on saaneet mut voimaan hyvin, olisivat kertarysäyksellä pyyhkiytyneet mun pois. Tai oikeammin sanottuna en saanut niitä käyttööni. Näin ne omissa kursseilla ja retriiteillä tekemissäni muistiinpanoissa, kirjoittamissani blogiteksteissä ja muistijälkinä omassa mielessä, mutta niiden ja käyttöönottokykyni välillä oli paksu lasi. Syksyn ja talven aikana vanha tuttu kaava astui taas kuvioon:

TURHAUTUMINEN – SYYLLISTÄMINEN – ITSEINHO – RANKAISU – SYYLLISYYS – VÄSYMYS – KYKENEMÄTTÖMYYS

Tunnistin olevani tuossa oravanpyörässä, mutten saanut pysäytettyä sitä. Ja tosiaan se, etten kyennyt käyttämään keinoja, joiden tiesin auttavan, vei minut entistä enemmän uppeluksiin. Silloin ymmärsin, että NYT mun on tullut katsoa kierteen ja kaavan taakse tosissaan. Päätin siis ensimmäistä kertaa elämässäni olla reagoimatta tai aktiivisesti muuttamatta tilannetta. Annoin itseni luisua syvemmälle pimeyteen. 

Vuodenvaihteen tienoilla tunsin tarvitsevani opastusta ja apua, kehoni huusi päästä liikkeelle.Yritin palata Rööperin aamujoogan matolle ihanan Magnus Appelbergin hellään huomaan. Reilun viikon verran löysinkin oivalluksia kehoni ja mieleni yhteydestä, mutta sitten taas tipahti. Söin, join, nukuin, kirjoitin vimmalla, voin huonosti ja olin jälleen kaavani keskellä. 

Kirjoittelin Johannes Hatsolo Hattusen kanssa, joka on toiminut coachinani TFW Helsinki-salilla. Hän oli loppuvuodesta rohkeasti avautunut omista mielen synkkyyksistään blogissaan ja vaihdoimme muutaman kerran ajatuksia. Haaveilin paluusta TFW-treeneihin, mutten kyennyt. Ainoa mihin kykenin oli oleminen, ajatteleminen ja ruoalla + herkuilla itseni turruttaminen. 

En ahmi, mutta syön kyllä reilusti yli äyräiden. En usko, että vierestä tarkkaileva huomaisi välttämättä mitään erikoista, mutta tunnen omassa kropassani ahtavani sisuksiini enemmän kuin olisi tarve. Syön melkein aina itseni huonovointiseksi. Se toimii parhaiten niin, että syö reippaalla tahdilla, jolloin ruoansulatusentsyymien erittymisen myötä aktivoituvat hermoärsykkeet ja hormonit eivät ehdi hihkaista ”Riittää!”. Sama pätee herkkuihin. Ollessani normaalitilassa nautiskelen suurta herkkuani, Kolmen kaverin vegaanisuklaajääteläöä max 1/3 purkillisen. Talvella meni heittämällä koko purkki jopa 2-3 kertaa viikossa! Eikä tuossakaan vielä mitään, jos olisin edes syönyt herkuttelun rinnalla järkevästi, mutta eihän se todellakaan niin mennyt…

Olen käynyt terapiassa on/off elämäntilanteen mukaan jo reilun 10 vuoden ajan. Talvella otettiin jälleen käsittelyyn tämä mun häiriökäyttäytyminen syömisen suhteen sen jälkeen kun kerroin, etten koe enää hallitsevani sitä. Olen päässyt peruuttamaan sekä hahmoterapian keinoin, että omien rentoutus- ja mielikuvaharjoitusteni kautta vuoteen 1990, neljännen luokan kevääseen. Mielessäni on todella tarkka ja yksityiskohtainen muisto onnentunteesta ja lähestyvän kesän odotuksesta. Ja ylpeys! Olin onnistunut säästämään tyhjän Kiss Kiss-peltipurkin täyteen kolikoita, joista taatusti tulisi hyvä matkakassa perheen tulevalle Italia & Unkari-autoreissulle. Kodin lähelle oli auennut uusi kioski ja tavakseni muodostui käydä koulun jälkeen ostamassa kaksi Raider- (eli Twix-) patukkaa ja istahtaa viltille kevätaurinkoon mutustelemaan niitä ja ihailemaan kukkaan puhkeamassa olevia tuomipensaita. En pääse käsiksi tuohon aikaan muuten, en muista mitä oli meneillään esim. koulussa tai kotona, mutta noihin hetkiin tiivistyi paljon.

Onnentunne

Ihana kevät, kesän odotus ja ylpeys siitä, että olin kerrankin saanut säästettyä ison purkillisen rahaa!

Palkitseminen

Herkuttelu, oma hetki, sain viettää aikaa itseni kanssa ja nautiskella rauhassa.

Oikeuttaminen

Tuon kevään ajan Raiderista oli myynnissä myös Limited Edition- tumma suklaaversio ja muistan perustelleeni kahden patukan ostamisen sillä, että voisin sitten valita kumman söisin ja säästää toisen seuraavalle päivälle. 

Syyllisyys

Kertaakaan ei toinen suklaapatukka säästynyt. Fyysisesti ja hekisesti huono olohan siitä aina tuli, miksei yksi riittäny?! Ja joka päivä vakaa päätös, etten seuraavana päivänä menisi koulun jälkeen kiskalle. 

Itsepetos

Aamulla kouluun lähtiessä kuitenkin varmuuden vuoksi nappasin Kiss Kiss-purkista pari markkaa, olihan niitä kolikoita vielä vaikka kuinka paljon!

Pettymys

…kunnes eräänä päivänä purkin pohja näkyi. Olin muutamassa viikossa syönyt kesälomarahani ja lihonnut sen verran, ettei lempifarkkujeni vetoketju mennyt enää kiinni.

Tiedän istuttaneeni tuolloin itseeni tietyn käyttäytymis- ja ajattelumallin, jonka lonkerot on kurkottavat tähän päivään saakka. Karmivaa! 2015-2017 olin tosiaan pari vuotta ”kuivilla” onnistuen välttämään tuohon oravanpyörään astumisen, mutta sitten koitti se viime syksy… Mulla on mielessä kaksi kysymystä:

1) Mikä on johdattanut 28 vuotta sitten 10-vuotiaan Marielan tuohon tilanteeseen?

2) Mikä laukaisi syksyllä 2017 tuon saman kaavan toistumisen pitkän hiljaiselon jälkeen?

Ensinnäkin mun sydän meinaa särkyä, kun ajattelen 10-vuotiasta minääni kamppailemassa noiden tunteiden kanssa. En tosiaan muista aikaa tai tilanteita keväältä 1990, sensijaan mitä tapahtui siitä eteenpäin on palanut polttomerkkinä sydämeeni.

Lähdettiin siis kesällä perheen kanssa automatkalle. Mieletön meininki Itskuissa, oli futiksen MM-kisat ja kaikki! Kroppani oli alkanut muuttua mistä olin kauhuissani. Mulle oli tullut massukka ja sen yläpuolelle orastavat rinnat. Itkin monena iltana Italiassa ja toivoin, etteivät ne kasvaisi yhtään isommiksi. Yhtenä iltana käveltiin kylille perheen kanssa ja jättäydyin tahallani vähän jälkeen. Isi ja pikkuveli porhalsivat edellä ja äiti varmaan aisti, että jotain oli sydämellä. Jännitti kauheasti kertoa, että olin kauhuissani rinnoista ja kertyvistä kiloista… Lohdutukseksi sain jotain rohkaisevia sanoja naiseksi kasvamisesta. Olisin vaan halunnut olla pikkutyttö. 

Alkoi viides luokka ja naiseksi kasvamiseni kiihtyi. Hormonitoiminta käynnisti hikoilun, kiukutti koko ajan, jouduin luokan silmätikuksi temperamenttisen luonteeni takia. Eristäydyin ja lihosin lisää. Twin Peaks alkoi pyöriä telkkarissa ja olin tosi ahdistunut…

Kauhean viidennen luokan jälkeen elämä onneksi tasaantui. Muistakin alkoi tulla naisia, löysin tiiviin ystäväpiirin ja reipas & rohkea luonteeni pääsi oikealla tavalla esiin mm. partiossa ja näytelmäkerhossa. Sitten tuli kasiluokka myllerryksineen. Me tytöt opeteltiin aikuistumista tiiviillä, jopa aika intiimeillä ystävyyssuhteilla, mustasukkaisuusdraamoilla, rajuilla riidoilla ja raastavilla eroilla. Samaan aikaan perheessä tapahtui monenlaista. Ei mitään dramaattista kai, mutta perusjuttuja: pikkuveli pubertetisoitui, minä kapinoin, äiti joutui työttömäksi, meidän välinen kommunikaatio oli vaikeaa, sanoisin jopa mahdotonta… Tätä kevään aikaa se taas oli, kun jälleen voin pahoin ja reagoin kehollani. Rikoksen ja siitä rankaisemisen kuvioni aktivoitui jälleen. En liikkunut tuolloin lainkaan ja kiloja, erityisesti sitä masua taas kertyi. Muistan, että mun sisällä oli jatkuva riittämättömyyden ja vääränlaisuuden tunne. Kokonaisuudessaan ilmapiiri oli kireä niin kotona kuin ystävienkin kanssa, eikä itselläni olisi tullut mieleenkään puhua omasta pahoinvoinnistani ääneen. Tällä kertaa kierrokset kovenivat ja aloin rankaista itseäni ihan oikeasti. Opettelin oksentamaan kun olin vetänyt överit herkuista. Huh, tuntuupa kauhealta kirjoittaa tätä, sydän hakkaa… 

En muista juurikaan oksentaneeni ruokaa, ainoastaan ne herkut. Se oli oma salaisuuteni, jota häpesin. Häpesin sitä, etten hallinnut herkutteluani ja vielä enemmän häpesin typerää tekoani sen jälkeen. Olen aina ollut ihan fiksu ja tajusin, ettei toimintani todellakaan sitä ollut! Ymmärsin voivani henkisesti huonosti ja kävin koulukuraattorilla purkamassa tuntojani. Jossain vaiheessa murruin ja kerroin häpeästäni ja salaisuudestani hänelle. Työstimme asiaa yhdessä jonkun aikaa ja lopulta hän ehdotti, että kertoisin tilanteesta kuitenkin vanhemmilleni. En hannannut, joten sovimme hänen soittavan äidilleni ja avaavan keskustelun. Mitään muuta en kaivannut kuin tukea ja viisautta tilanteessa, josta en itse päässyt pois, ja joka oli alkanut vaikuttaa arkeeni. 

En muista tuosta ajasta juurikaan muuta, kuin, että omenapuiden kukkiessa vierailin Aurooran sairaalan psykiatrisella osastolla juttelemassa. En edes kovin monta kertaa, ehkä kaksi tai kolme… Kotona tilannetta ei juurikaan käsitelty, siinä oli niin paljon kaikkea muuta. Ei tietenkään olisi pitänyt olla, mutta tiedän vanhempieni tehneen parhaansa. Olen aina ollut hyvä puhumaan itseni ulos vaikeista tilanteista. Olen osannut jo nuoresta saakka käyttää taiten puhuttua Suomen kieltä ja omaa järkevän tytön viehätysvoimaa hyväkseni. Tai sitten olen hyökännyt niin kovaa, ettei mahdollinen avun tarjoaja ole voinut muuta kuin perääntyä. Olen sumuttanut linssiin niin hoitoalan työntekijöitä, opettajia, ystäviä kuin omia vanhempianikin. Ai miksi? Koska kaikki aina kysyivät: ”Mikä nyt on vialla? Mistä sun on paha olla? Mikä on elämässä huonosti?” Eikä mulla todellakaan ollut vastauksia, kun nimenomaan etsin tukea ja apua niiden löytämiseen. Olisin kaivannut johdatusta, sparrausta. Tukea siihen, että opin löytämään vastaukset itseni sisältä. Sensijaan huomasin kuinka vaikea läheisten oli suhtautua tilanteeseeni, helpompi oli himmata ja ottaa omat selviytymiskeinot käyttöön. 

Elämä jatkui, herkuttelu/oksentelu tulivat ja menivät, mutteivät enää pitäneet arkeani otteessaan. Tuli eka poikaystävä, ilmaisutaidon lukio, taiteilija- ja muusikkoystävät, oman polun löytäminen meikkaamisen kautta. Tuo jälkimmäinen huono tapa jäi onneksi sinne myöhäisteiniyden ja varhaisaikuisuuden vuosiin, mutta ruoalla ja herkuilla övereiden vetäminen on pysynyt kummana taustakohinana ja kytkeytyy näköjään edelleen päälle haastavissa hetkissä.

Olen puhunut näistä asioista ensimmäistä kertaa täysin kaunistelematta vasta tänä vuonna. Terapiassa ollaan toki käyty läpi ja esim. blogissani ja naistenlehtien haastatteluissa olen useinkin sivunnut aihetta. Koskaan en kuitenkaan ole kertonut koko totuutta, koska häpeäjälki, stigma on tuntunut itsessäni liian voimakkaana. Eräänä talvi-iltana uuden tuttavuuden vastaavanlaiset kokemukset addiktioista, rajattomuudesta ja itsensä rankaisemisesta räjäyttivät sanaisen arkkuni ja samalla tajusin minkälaista möykkyä olenkaan pitänyt sisälläni kaikki nämä vuodet. Jotain kuitenkin vapautui sielunveljeni ottaessa varauksettomasti vastaan tarinani. Sen jälkeen olen työstänyt tätä kaavaani uudella tavalla, todella sallivasti. Talven pimeydessä limbosin niin, että luulin hetken lakkaavani olemasta. Rankaisin, joo, mutta samalla puhelin itselleni helliä sanoja. Olin itselleni se opastaja ja sparraaja, jota olisin kaivannut tuekseni jo silloin 10-vuotiaana tai kasiluokkalaisena. Kilot kertyivät jälleen, mutta tällä kertaa en lähtenyt itseinhon tielle. Sen verran mussa oli voimaa pimeydessä, että kun tuli edes hetken hengähdys, tartuin siihen samantien ja kylvetin itseäni ja kehoani omassa rakastavuudessani. Katselin itseäni peilistä, silittelin ja ihailin. Olenhan mä nyt ihan sairaan upea ilmestys, vaikka masu onkin jälleen pullistunut! 

Viime sunnuntaina, 6.5. vietettiin kansainvälistä No Diet Day-päivää ja Suomen Syömishäiriöliiton ”Älä laihduta”-kampanjaa. Mietin tosi pitkään miten osoittaisin tukeni tälle tärkeälle teemalle, halusin kertoa oman tarinani ja näyttää oman asennoitumiseni kehoani kohtaan. Tein sen postaamalla sunnuntaina itsestäni Insagramiin tämän kuvan. Halusin kuvata kehoni sellaisena kuin se juuri nyt on. Se, että masuni on jälleen pullistunut, reisissäni näkyy selluliittimuhkuroita ja rintani ovat taas vaihteeksi vähän isommat, on ihan ok. Kehoni on kaunis. Kuvani viesti on, että rakastan ja arvostan kehoani juuri tällaisena. Kuvan ottaminen ja julkaiseminen oli itselleni voimaannuttava kokemus joka konkretisoi ennenkaikkea itselleni tuon viestin. Vaikka olen pitkään puhunut sallivuuden ja lempeyden puolesta, on kehoni kuitenkin ollut vielä jollain tapaa se viimeinen linnake, joka on tuon kauan sitten itseeni iskostuneen rankaisukaavan takia saanut kärsiä ajatusteni tuhovoimasta.

Halusin pureutua lisää tähän itselleni tärkeään ja vaikeaan aiheeseen jakamalla tässä postauksessa oman tuskani, jota olen kantanut vuosikaudet mukanani. Haluan antaa kipukohtani tulla vihdoin näkyväksi niin itselleni kuin teillekin. 

Se miltä oma keho näyttää ja tuntuu on kaksi eri asiaa. Kuka tahansa ulkopuolinen voi sanoa mitä tahansa, mutta jos itse sisällään tuntee toisin, ei kommenteilla ole mitään merkitystä. Jos mielessäsi et ole tyytyväinen kehoosi, kehuilla ei ole mitään merkitystä. Toisaalta jos omasta mielestäsi olet upea juuri sen näköisenä, kokoisena ja muotoisena kuin olet, eivät kenenkään muun vastaväitteet myöskään merkitse mitään. Kun mieli ja keho kulkevat sulassa sovussa, syntyy levollinen tila ja tasapaino jossa ihmisen on hyvä olla. Kun mieli voi hyvin, keho seuraa kyllä perässä. Ja päinvastoin tietenkin myös… En aio enää koskaan rankaista kehoani siitä, etten ole kykenevä kuuntelemaan mitä mielelläni on sydämellään. Ei-terveydellisistä syistä laihduttaminen on AINA viesti kehoon kohdistuvasta tyytymättömyydestä, joka taas on AINA seurausta jostain paljon syvemmästä. Haluan haastaa jokaisen miettimään oman laihduttamisensa, tai minkä tahansa muun epäterveen kehon muokkaamisen taakse. Kuuntele mitä itselläsi on sanottavaa! Mikä asia haluaa tulla kuulluksi ja nähdyksi? Mikä tuska on jäänyt huomiotta ja yrittää saada ääntään kuuluviin kehon kautta? 

Näitä kysymyksiä pyörittelen myös itse. Uskon löytäväni lisää työkaluja ja lopulta ehkä jopa avaimia lukkoihin, jotka edelleen laukaisevat oman mieleni ja kehoni reagoinnin. Tällä asioiden ääneen lausumisella haluan viedä voimaa pois omalta häpeältä ja syyllisyydeltäni ja asettaa itseeni aidon tasapainon tilan. 

/ /

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää seuraavia HTML-tageja ja attribuutteja:

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

  1. Roosa sanoo:

    Voi kiitos kun kerroit! Voimia ja valoa olla ihana rakastettava itsesi!
    Kertominen on tärkeää, jokaiselle meistä, toisen ajatusten lukeminen on rikkautta ja elämänviisauden jakamista hyödyksemme, ja niin myös se palaute mitä voimme toisillemme antaa! Tästä ammennan minäkin nyt aineksia pohtia itseäni.. kiitos, kiitos, kiitos

    • Mariela sanoo:

      Kiitos kommentista, Roosa, ihana kuulla, että kokemusten jakaminen saa ajatuksia liikkelle. ❤️

  2. Maria sanoo:

    Päässä on tällä hetkellä niin paljon ajatuksia tämän tekstin myötä, että ei perässä pysy. KIITOS ihan ensin, että olet sinä ja kirjoitat näitä tekstejä ja kerrot itsestäsi. Tuli jopa sellainen tunne, että voisin kertoa sinulle oman mörköni, mistä tässä maailmassa tietää vain terapeuttini. Tyhmän nuoren, tyhmä ja ällökin kokeilu seuraa takaraivossa mukana aina, mutta ehkä se tulee ulos vielä joku päivä.

    35-vuotiaana itse kipuilen edelleen itsetuntoni ja painoni kanssa. Painoa pitäisi pudottaa terveydellistenkin asioiden vuoksi (110kg-166cm), eikä vain sen takia, että kevyempänä löytyisi paremmin vaatteita, tykkäisin itsestäni enemmän jne. Olen ikuinen laihduttaja ja nyt isoimmissa lukemissa mitä ikinä. Suklaalevy illassa ei ole ongelma, lyhyet yöunet toistuvat, syylliset ja rankaisevat ajatukset tämän seurauksena. Tuntuu, että olen todellakin vain ”pinnalta elossa”, oivallan sen, mutta en saa itseäni niskasta kiinni.

    Ihana lukea, että mun iroli on siinä onnistunut mistä itse en saa kiinni. Mun on vaikea nähdä tuossa puun edessä seisomassa aikuista naista, sillä mä näin siinä heti 10-vuotiaan tytön, joka on tyytyväinen itseensä, odottaa kesää ja taskuissa saattaa olla jopa kolmekin raideria, mutta se ei haittaa. Siitä ei tarvitse moittia itseään, sillä on sinut sen tyypin kanssa. Ollapa joskus samassa tilanteessa.

    Sanat ei riitä, Kiitos

    Maria

    • Mariela sanoo:

      Ihana Maria. Kiitos. Mua todella koskettaa lukea näitä kommentteja ja viestejä, joita olen koko viikon ja erityisesti tänään saanut. Olen iloinen, jos esimerkilläni ja näillä avautumisillani annan edes yhdelle kanssakulkijalle toivonkipinän. Koska toivoa on, aina!!! Paljon rakkautta ja valoa sinne. ❤️

  3. Kirsti sanoo:

    Kiitos kun jaoit tarinasi josta tunnista itseni niin monesta kohtaa. <3
    Toivoisin aikuisten naisten puhuvan enemmän syömiseen liittyvistä ongelmista.
    Itse olen 46- vuotias ja lihonnut viimeisinä vuosina niin paljon että painan jo 100 kiloa. Mikä on aivan järkyttävää. Ja surullista. Olen ihminen joka on laihduttanut n. vuodesta -84 ihan koko ajan. Ei ole sekunttiakaan etten murehtisi painoani ja sitä miksi en voi syödä normaalisti niinkuin muut ihmiset. Tämä asia on vaikuttanut mielenterveyteeni, aiheuttanut lääkekierteitä, satoja eri dieettikokeiluita ja epäonnistumisia, alkoholismia ja yksinkertaisesti suurta surua.
    Uskon että kannan jotain karmaa joka ei poistu vasta kuin seuraavassa elämässä, jos silloinkaan.

    • Mariela sanoo:

      Huh, sun kommentti kosketti todella ja sai miettimään tätä aihetta entistä enemmän. Mä olen omien kokemusteni kautta raapaissut vaan pintaa siitä pahasta olosta, mitä omaan itseen ja kehoon kohdistuva negatiivisuus voikaan saada aikaan. Tunnistin tosi hyvin tuon ”joka sekunti oman ulkomuodon ajattelemisen.” Siellä lissä on huomio, on kaikki energia. Ja jos se huomio on negatiivista, samoin on tuo energia.
      Mä aikanaan työstin juurikin tota juttua todella paljon opettelemalla ohjaamaan huomiotani pienillä jutuilla toisaalle. Vähä vähältä oman ulkomuodon ajatteleminen väheni ja muistan elävästi erään päivän syksyllä 2015, kun tajusin, etten ollut miettinyt painoani, masumakkaroitani tai yhtään mitään muutakaan kehooni liittyvää koko viikkoon! Siitä tuli huumaava onnentunne ja kyyneleet kohosivat silmiin, koska olin niin tottunut siihen kierteeseen, että oma negatiivinen energiani ja kehooni kohdistuvat tuhoisat ajatukset olivat koko ajan läsnä. Tuossa hetkessä todella tajusin, että kaavaa ON mahdollista muuttaa!!!
      Siis kiitos vielä Kirsti, että jaoit. Mulla on alkamassa yksi projekti, johon tämä kommentti ja kaikki muutkin teidän ihanien, viisaiden naisten ajatukset on antaneet lisää käsiteltäviä aiheita.

      Valoa ja rakkautta kevääseesi! ❤️

  4. Untuvaa sanoo:

    Upea, viisas, aito, avoin, rohkea, kaunis niin sisäisesti kuin ulkoisesti! Sitä sinä olet ja aina tule olemaan.

  5. Tuulikki sanoo:

    Kaikista ”älä laihduta” päivään liittyvistä ja lukemistani teksteistä tämä oli koskettavin, todellisin. Olin 30v asti ilman mitään ponnisteluja hyvin laiha vaikka söin normaalisti ja herkuttelinkin paljon ilman syyllisyyttä. Sittemmin painoa on kertynyt ja niveltulehduksiin saamani lääkitys on muuttanut niin ulkonäköä kuin painoa riippumatta siitä mitä suustani alas laitan. Olen myös tullut hyvin tietoiseksi siitä mitä ”saa” ja mitä ”ei saa” syödä mikä ei tunnu yhtään mukavalta. Liikkuminen on välillä kipujen takia ollut vaikeaa tai mahdotonta, joten painoa/turvotusta kertyy vaikka söisi hyvinkin kurinalaisesti. Kipujen kanssa ei vaan haluaisi rankaista itseään yhtään enempää näyttääkseen siltä, että kaikki on kunnossa, kun ei kerran ole. Lääkkeiden kanssa se ei olisi edes konkreettisesti mahdollista. Muutokset on hitaita, kun katson aamulla peiliin näen saman ihmisen kuin illalla nukkumaan mennessä mutta kun katson valokuvia tai tapaan ihmisiä pienen tauon jälkeen muutos entiseen on ilmeinen ja kommentit sen mukaisia. Vaikka yritän ajatella rennosti ja positiivisesti etenkin joidenkin läheisten ihmisten kommentit muuttuneesta ulkonäöstä satuttavat ja välillä on sellainen olo, että pidemmän tauon jälkeen ei haluakaan tavata, kun joutuu selittelemään miksi en olekaan enää saman näköinen kuin ennen. Ja niin kuin viisaasti kirjoitat, miltä keho tuntuu ja näyttää on eri asiat, monella monella tavalla. Vaikka haluaisin näyttää entiseltä itseltäni on hyväksyttävä, että se ei ole mahdollista, vaikka sitä ei hyväksyisi muut.

    • Mariela sanoo:

      Tämäkin kommentti herätti paljon ajatuksia, kiitos jakamisesta, Tuulikki! ❤️ Se, että jokin ulkopuolinen ja välttämätön asia saa oman ulkonäön muuttumaan, on taatusti haastavaa ja raastavaa! Silloin kirjoituksessani mainitsema sisä-ja ulkopuolen synkka & symbioosi muuttuu (ainakin hetkeksi) ja itsensä joutuu ohjelmoimaan uudestaan. Ja kun kuvioon kuuluvat vielä kivut ja ulkopuolisten kohahtelevat kulmakarvat, on taatusti todella vaikeaa pitää itsensä hyväksymisen tilassa.
      Sanojesi takaa kuuluu kuitenkin viisaan ihmisen ja selviytyjän ääni. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimaa kantaa valoa sisälläsi! ❤️

  6. EvaDo sanoo:

    Mulla tuo kaava ei toistu syömisen suhteen himoshoppailun muodossa tai ainakin tostui niin pitkään kunnes aloin hyväksymään sen että tyylini on kuin Emmanuelle Altilla ja olen hetero poikatyttö ja se on vaan niin että saan sitten enemmän huomiota naisilta kuin miehiltä. Tästä terästäytyneenä opin sen että aika monella ihmisellä on samanlaisia epävarmuustekijöitä/mörköjä elämässään ne näkyy vaan erilailla mutta toistavat usein tiettyä kaavaa. Olet silti todella rohkea kun toit esiin oman tarinasi. Voimia ja rakkautta kesään! 🙂

    • Näinpä juuri, Evasein. Omassa historiassani on myös shopaholismia, jonka jossain vaiheessa ymmärsin olevan oire sen tärkeimmän laiminlyömisestä. Kaikilla on kaavoja, mörköjä ja epävarmuustekijöitä, se juuri on ihmisyyden ihanuutta! Noista epäterveitä työstän ja tutkin, muiden kanssa pyrin parhaani mukaan elämään sopusoinnussa. Kiitos ihanasta kommentista ja sulle samoin Isoa Rakkautta alkaneeseen kesään! 🙂

  7. Tiina sanoo:

    Kiitos ihanasta tekstistä!
    Olen ollut syömishäiriöinen lapsesta asti. Koko perheellä oli kaikenlaisia ongelmia, ja ruoka oli kai palkinto tai lohdutus. Olin pyöreä lapsi, koulussa kiusattu, kotona rakastettu. Lukioikäisenä lakkasin syömästä, söin tosi vähän ja oksensin kaiken. Olin onneton mutta kroppani sai ihailua. Opiskeluajat olivat vaihtelevat. Astangajooga toi onneksi kehon ja mielen yhteen!

    Yhä opettelen hyväksyvää olemista, mutta nyt 37-vuotiaana alkaa löytyä lempeä hyväksyntä. Tämä on ainoa kehoni ja ainoa elämäni. Rakastan sitä! Ruokin kehoa terveellisesti mutta en stressaa. Lakkaan kokemasta syyllisyyttä. En lue naistenlehtiä, en katso tv:ta. Tiedän että kroppa jaksaa kaikenlaista, esim viimevuonna tein vaelluksen Japanissa, se oli ihanaa!

    Tästä aiheesta olisi valtavasti sanottavaa. Tunnistan tekstistäsi itseäni. Selviydyn ja osaan selittää, olla hyvä ja toimia. Nyt opettelen armollisuutta ja itseni hyväksyntää.

    Voi kun voisi olla terve eikä tarvitsisi vaikeilla syömisten suhteen, tai tietynlaisten ihmisten seurassa tai tietyissä paikoissa.
    Toisaalta tämä on kehittänyt rautaisen luonteen, pimeän huumorintajun ja mielettömän empatiakyvyn samoissa tilanteissa olevis kanssaihmisiä kohtaan.

    • Mariela sanoo:

      Ihanaa, että oot löytänyt tasapainon, Tiina! On aika ihanaa olla kohta nelikymppinen, vai mitä! Ihana kuulla, että olet ollut kotona rakastettu, se on elintärkeä foundation, vaikka koulussa/työpaikalla, missä vaan huojuisi. Lämpöä sun kevääseen ja alkavaan kesään! ❤️

  8. Inari sanoo:

    Kiitos❤ kiitos että kirjoitit tämän.

    Tää olis voinu olla täysin mun kirjotus. Muistu elävästi mieleen Auroran psykakäynnit, valehtelun oppiminen ja koulupäivän jälkeiset ahmimiset.

    Oon nyt lukenu kolmesti tekstin ja aion lukea edelleen. Niin kauan, että itse pääsen tästä kehästä pois.

    • Mariela sanoo:

      Mantraa, baby, mantraa!!! Ihana kuulla, että saat tekstistä voimaa, Inari. Pääset kyllä seuraavalle kehälle, lempeydellä ja kärsivällisyydellä. ❤️

  9. <3 Kiitos. Tunnistan itsestäni ton syöpöttelyn. Tunnesyöminen. Syön iloon ja suruun ja stressiin… pahimpina aikoina karkkipussin illassa. Sipsiä ja jäätelöä päälle… 🙁 En tosin oksenna. Mutta kai sekin on jonkunlainen syömishäiriö, en oo halunnu ajatella sitä sellasena. Kiitos tästä postauksesta ja sen rehellisyydestä. Oot rohkea. Tää avas mussa jotain tää kirjotus…

    • Mariela sanoo:

      Kiitos kommentista, Tinna. Tunnesyöminen on häiriö, sen olen ymmärtänyt ja hyväksynyt. Kaikki ei-terveelliset tavat ja tottumukset ovat häiriöitä. Häiriön tunnistaa siitä, että ei tunnu hyvältä. Aluksi, ehkä. Mutta jos lopputulemana ei ole hyvä ja onnellinen olo itsestä ja itsessä, toiminta on häiriintynyttä. Vaikken enää olekaan oksentanut vuosikausiin, tunnesyöminen aktivoituu edelleen juurikin noissa tilanteissa, joita luettelit. Pysytään vahvoina, jaetaan ja koetaan… Uudelle kehälle on mahdollista päästä! ❤️