Englannissa merivesi on kristallinkirkasta ja luonto vehreää. Mielestäni siinä on paratiisin ainekset.
Muistatteko minun joskus nurisseen, kuinka haastavaa uuteen kotimaahani kotiutuminen on? Minä en ainakaan muista moista! Lontoota tulen tuskin koskaan rakastamaan, mutta kuten kirjoittelin aiemmissa kuulumisissa, nyt tunnen oikeasti, että kotini on täällä ja olen tehnyt ainakin väliaikaisen rauhansopimuksen tämän suurkaupungin kanssa (sekä kehittänyt itselleni arkirutiinit, joilla minimoin kaupungin aiheuttaman stressin vaikutukset).
Reilu kahdeksassa kuukaudessa olen nähnyt Lontoota jonkin verran. Minulle on syntynyt lempipaikkoja ja omia rutiineja, omanlaiseni tyyli elää täällä. Lupaan kirjoittaa niistä teille, sillä vinkkilista kivoihin kahviloihin, kauppoihin, ravintoloihin, puistoihin ja kaupunginosiin on karttunut ihan mukavaksi varmasti sellaisista paikoista, joita tavallinen turisti ei hoksaisi edes ajatella.
Mutta Lontoo sikseen nyt hetkeksi, sillä aion perustaa blogiini epävirallisen Britannian matkailun edistämiskeskuksen. Nythän on nimittäin sillä tavalla, että tämä maa on taivas maan päällä. Ei tarvitse matkustaa Lontoosta kovin kauas, kun silmät meinaavat nyrjähtää luonnon kauneudesta ja etenkin vehreydestä. En ole koskaan ollut kuivan ja karun luonnon ylin ystävä, vaan rakastan vehreänä kukoistavaa luontoa. Sitä täällä piisaa, mutta paikoin luonto vaihtuu hitusen karummaksikin, mutta silti ihanan värikkäällä tavalla.
Olen vakuuttunut siitä, että kaikki lapsuuteni lempisadut sijoittuvat Englantiin, sillä metsät ja pienet talot maaseudulla ovat kuin suoraan lempisatukirjoistani.
Olen ehtinyt reissata täällä vasta kohtuullisen vähän, mutta saanut silti elämäni parhaimpia reissukokemuksia. Haluan jakaa niitä blogissa, sillä olen saanut paljon palautetta matkaraporteistani Instastoorien puolella, että ilman niitä näihin paikkoihin matkustaminen ei olisi tullut mieleenkään.
Aloitetaanpa paikasta nimeltä Seven Sisters, jonne Richard vei minut syntymäpäiväyllätyksenä heinäkuussa.
Seven Sisters sijaitsee kaakkoisrannalla, Eastbourne-nimisen kaupungin kupeessa. Mainittakoon, että yli sadantuhannen asukkaan Eastbournen väestön keski-ikä on yli 60 vuotta, joka näkyi heti, kun hyppäsimme Eastbournen rautatieasemalta Seven Sistersiin vievään bussiin: kaikki muut matkustajat olivat eläkeläisiä.
Seven Sisters on saanut nimensä seitsemästä liitukivijyrkänteestä. Seven Sisters Country Park luonnonpuisto on osa South Downsin kansallispuistoa. Alue on täynnä valkoisia valtavan korkeita rankajyrkänteitä, kumpuilevia vihreitä kukkuloita ja tunnelmallisia pikkukyliä, jotka ovat – kuin saduista. Siellä täällä on niittyjä, jotka ovat täynnä kukkia ja perhosia ja laiduntavat lampaat sekä lehmät kuuluvat myös kuvaan.
Vesi on niin turkoosia ja kristallinkirkasta, että melkein luulin olevani Italiassa. Kuulostaa varmaan hölmöltä, mutta en ole todellakaan tiennyt, että vesi on täällä näin kirkasta. Niin kauniita kuin Etelä-Euroopan kirkkaat rannat ovatkin, luonto on kuitenkin melko kuivaa ja paikoin todella karua. Täällä yhdistyvät siis kaksi lempiasiaani: kirkas ja turkoosi vesi sekä vehreä luonto. Kenen muun mielestä kuulostaa ihan paratiisilta?
Toki Briteissä saa varautua siihen, että sää ei ole aina mitä parhain ja vettä voi tulla vaakatasossa, mutta kyllä täällä kesät ovat lämpimämpiä kuin Suomessa ja sadetta on ollut ainakin tänä kesänä vähemmän. Heinäkuussa lämpötilat vaihtelivat 23-38 asteen välillä ja aurinkoa on ollut aivan riittävästi.
Minun syntymäpäiväreissuani säät siis suosivat ja saimme nauttia auringosta niin, että se lämmitti täydellisesti myös rannikolla ja korkeilla jyrkänteillä valtamereltä puhaltavasta tuulesta huolimatta.
Minulla ei ollut hajuakaan mihin Richard minua yllätyksenä kuskasi, mutta perille päästyämme en voinut kuin haukkoa henkeä ja melkein itkeä onnenkyyneleitä, sillä kaikki oli vaan niin kaunista! Teki mieli pysähtyä kuvaamaan joka ikistä perhosta ja miljoonaa erilaista kukkaa ja varsinkin jokaista jyrkännettä mahdollisimman monesta eri kulmasta. Kauneudesta ei vaan saanut tarpeekseen, eikä puhtaasta ilmasta ja kaikista tuoksuista, jotka vaihtelivat lehmän- ja lampaankakasta mereen ja auringossa paahtuneeseen heinikkoon.
Kävelimme jyrkänteeltä toiselle ja siihen saa varata aikaa ihan koko päivän, sillä paikka on varsin kookas ja kalliot todella korkeita ja jyrkkiä. Seven Sistersissä on myös biitsi, jos haluaa pulahtaa uimaan ja alueelta löytyy lisäksi muutama kahvila ja ravintola.
Kallionjyrkänteet ovat korkeimpia Britannian liitukivijyrkänteistä ja henkeä salpasi jo pelkästään sen vuoksi, kun näin millainen pudotus alas oli. Meinasin saada sydänkohtauksen varmaan sata kertaa, kun Richard meni aivan liian lähelle reunaa valokuvaamaan.
Seven Sisters on mielestäni yksi niistä paikoista, joka kannattaa nähdä ja kokea vähintään kerran elämässä. Kokemus tallentuu taatusti jokaisen solun syövereihin.
Lisätietoa ja miten pääsee perille:
Kuvat Richard Isaac
