Perjantaina oli ehkä maailman ihanin ratsastustunti. Vein ystäväni Inken ratsastamaan syntymäpäivälahjaksi. Inke on myös entinen heppatyttö, mutta takanaan reilusti yli kymmenen vuoden tauko aktiivisesta harjoittelusta. Kun muutama viikko takaperin viinilasillisen äärellä aloimme puhumaan hevosista ja kävi ilmi, että olemme molemmat pilkuntarkkoja kouluratsastushinkkaajia ja todennäköisesti suurin piirtein samaa tasoa, emme ehtineet melkein henkeä vetää siinä innostuksessa, että ystäväpiiristä löytyy joku, joka ymmärtää kouluratsastusta ja hevosen herkkyyttä vähän syvällisemmin.
Sain suurin piirtein pakkomielteen Inken saattamisesta takaisin hevosen selkään. Kun muistin hänen tulevat synttärinsä, tiesin, että tämä on sopiva ”kiristyskeino”. Nainen ei kyllä hangoitellut vastaan, vaikka jännittikin hevosen selkään kipuamista pitkän tauon jälkeen. Vannoi kävelensä koko tunnin ja unohtaneensa kaiken, mutta minä tiesin omasta paluustani, ettei tämä taito niin vain kehomuistista katoa, vaikka taidot tuntuisivatkin hetkellisesti ruostuneen. Mutta sen minkä ruostuneissa taidoissa on menettänyt, korvaa vuosien aikana tapahtunut henkinen kasvu. Hevoseen suhtautuu ihan eri tavalla, kuin teini-ikäisenä.
Aivan eivät Inken ennustukset kevyestä kävelytunnista osuneet oikeaan, sillä tunti alkoi avo- ja sulkutaivutuksilla. Minusta taivutukset ovat kamalan vaikeita, mutta ne ovat aivan loistavaa voimistelua hevoselle. Ennen taivutuksia alkutunnista minusta tuntuu aina, että olen maailman paskin ratsastaja. En osaa ratsastaa edes täydellistä volttia. Toisesta puolesta tulee suurin piirtein suora kaaren sijasta. Kulmat tuntuvat ihan mahdottomilta. Ja sitten taivutusten jälkeen Henri tekee hieman taikojaan, huutelee hienovaraisia ohjeitaan vatsalihasten käytöstä ja olkapäiden asennosta ja tadaa, tapahtuu transformaatio: hevonen muuttuu satuolennoksi ja sulaudumme kahdesta erillisestä henkilöstä yhdeksi.
Perjantain tunnilla ravityöskentelymme Bahatin kanssa oli kuin sadusta. En tiedä voittaako tällä hetkellä mikään tunne maailmassa sitä, kun tuntee puhuvansa hevosen kanssa samaa kieltä. Emme tehneet perjantaina laukkatyöskentelyä lainkaan, sillä Henrikin oli niin iloinen hyvästä työskentelystämme, että oli parempi lopettaa siihen. Inke sen sijaan laukkasi menemään, kuin olisi istunut hevosen selässä viimeksi eilen.
Ihmettelen joka tunti sitä, kuinka Henri voi nähdä miten kehoani käytän ja osaa antaa pikkutarkkoja ohjeitaan sen perusteella. Vielä enemmän ihmettelen hänen taitoaan lukea hevosta. Perjantaina Henri sanoi, että Bahati oli niin motivoitunut ja innoissaan, että aivan kuin se olisi kysynyt minulta koko ajan, mitä minä haluan tehdä seuraavaksi? Minä osaan tulkita tammasta noin neljää asiaa: 1) varovaisesti uskallan ehkä kuvitella sen tunnistavan minut, koska se tulee nykyisin karsinan ovelle minua vastaan, 2) mahasta pitää harjata todella hellästi ja jos harjaa liian kovaa, se kääntää päänsä minua kohti ja sanoo, että ei niin lujaa kiitos, 3) kaulasta silittäminen pitkin ja hitain sivelyin on parasta, koska silloin sen pää alkaa vaipua pikkuhiljaa alaspäin, silmät vajoavat puoliumpeen ja alahuuli alkaa väpättämään, ja 4) se ehkä saattaa tykätä minusta ainakin vähän, sillä tunnin jälkeen kun hoidan sitä, se työntää turpansa niskaani ja hoitaa minua takaisin (tiedättekö, sillä tavalla ”höplää” turvallaan?). Mutta sen mielenliikkeiden tulkitseminen ratsastustilanteessa? Täysin mahdotonta puuhaa.
Kuten olenkin kertonut, Henri on saanut minut kiinnostumaan klassisesta kouluratsastuksesta. Tilasin viikko sitten Nuno Oliveiran kirjan Reflections on the Equestrian Art sekä Philippe Karlin Classical Dressage DVD-setin. Molemmat miehet ovat klassisen kouluratsastuksen mestareita, tosin Nuno Oliveira kuoli 80-luvulla. Odottelen vielä tilaustani, mutta Henri toi minulle perjantaina Nuno Oliveiran pitkäaikaisen oppilaan, Michael Henriquetin, kirjoittaman kirjan, jossa hän kertoo mestarinsa opeista. Palan halusta oppia teoriassa lisää. Ehkä se voi auttaa käytäntöä ainakin hitusen, kun edes koittaa ymmärtää, mitä tässä pitäisi tehdä.
Löysin lukijani suosituksestan Lusitano.fi-sivuston kautta portugalilaisen klassisen kouluratsastuksen hevostilan, Morgado Lusitanon, jonne järjestetään ratsastuslomia. Harkitsen tällä hetkellä kesälomamatkaa sinne, mutta jotenkin jännittää tehdä päätöstä. Kesällä on kyllä luvassa ratsastusta, sillä varasin jälleen loppukesäksi vuokrauskurssin, johon aion yhdistää yksityistunteja ja ennen hevosten kesälomaa on tarkoitus ottaa myös yksi intensiiviviikko tunteja, jos ne vain Henrin aikatauluihin sopivat.
Perjantaina tunnin lopussa vatsani pohjaan kaivautui tyhjä monttu, hirveä ikävä, koska tunnin päättyminen tietää aina viikon taukoa ja nyt kun pääsiäinen on välissä, tauko on vielä pidempi, sillä hepoillakin on pääsiäisloma. Jos saisin päättää, menisin Bahatin luokse joka päivä. Luulen, että tätä hevosrakkautta eivät voi ymmärtää kuin toiset heppahullut. Se on täysin järki lähtee -osastoa.
Nyt kun vielä saadaan Inke kunnolla takaisin ratsaille, ryhdyn punomaan salajuonia yhteisestä ratsastuslomasta Portugaliin. Niin ja hei katsokaa tuota alinta kuvaa Henriltä saamastani kirjasta. Laukkapiruetti löysin ohjin. Helppo homma, onnistuu muuten heti ensi tunnilla, kunhan olen lukenut kirjan! (*hyppää keppihevosen selkään ja pyöräyttää piruetin*)
Jos muuten haluaisit aloittaa ratsastuksen, Knaperbackan kesäkurssiviikolla on tarjolla tutustumiskurssi lajiin nuorille ja aikuisille. Kurssilla ratsastetaan vain käynnissä. Lue lisää Knaperbackan sivuilta.
Mitä teidän heppahullujen heppaelämään kuuluu? Sekoatteko kuinka usein rakkaudesta?
Kuvat Katja Kokko ja Henri Pohjonen