Viime viikkoina astangaharjoituksessani on tapahtunut jotain mullistavaa: kahdeksan ja puolen vuoden harjoittelun jälkeen vinyasa-nostoni chaturangaan (keho nostetaan istuma-asennosta ilmaan käsien varassa ja jalat siirretään lattiaa koskettamatta käsien läpi punnerrusasentoon) alkoivat sujua keveästi ja vaivattomasti ilman varpaiden koskettamista lattiaan. Ei vahingossa silloin tällöin vaan tietoisesti tehden joka nostolla. Siis kahdeksan ja puolen vuoden harjoittelun jälkeen! Voitteko kuvitella sitä autenttista iloa, jonka ihmislapsi saa oppiessaan oman kehonsa kautta jotain uutta? Kyllä se vaan on yksi parhaista asioista tässä uskomattoman hienossa harjoituksessa. Todennäköisesti en muuttunut kovin paljon paremmaksi ihmiseksi tai singahtanut merkittävästi kohti valaistumista, mutta jos kokee näin lapsenomaisen ilon tunteen, ollaan varmasti asian ytimessä.
Ihan ensimmäinen astangaopettajani Juhana Lauronen iskosti minuun jo alkeiskurssilla uskomuksen, että sellainen voimaton rautakanki kuin kehoni silloin olikaan, voi jonain päivänä oppia vaikka sen vinyasa-noston, kun vain jaksaa harjoitella kompuroinnista huolimatta – koska hänkin oli oppinut. Olen iloinen, että tuo ajatus mielessäni olen jaksanut yrittää ja harjoitella nämä vuodet kompuroinnin kautta. Samalla on tullut opittua tekniikkakikkoja, joista on suuri apu omassa opettamisessa. Takataskut meinaavat suorastaan revetä liitoksistaan näistä kikkakolmosista.
Mielenkiintoista tässä kahdeksan ja puoli vuotta kestäneessä nostoharjoittelussani on ollut se, että olen ihan jatkuvasti ajatellut haasteen olevan omalla kohdallani voimakysymys. Olen saanut puristettu jalat tiiviisti suppuun, joten sen puolesta ei ole ollut ongelmaa. Minulle on kuitenkin tyypillistä tehdä harjoitustani ennemmin pitkillä hengityksillä ja hitaalla temmolla kuin nopeasti. Tämän vuoksi olen myös harjoitellut nostoja to-del-la hi-taas-ti, jalat oikein pysäyttäen ilmaan, josta ne sitten pitäis oikaista suoraksi chaturangaan. Tekniikalla oli toki paikkansa jossain kohtaa, voima kasvoi ihan taatusti. Mutta aivoni olivat ohjelmoituneet tekemään liikkeen hitaasti ja ilmaan pysäyttäen. Ja se on varsinaista energian ja voiman tuhlausta, liikeradan estämistä sulavasti loppuun saakka. (Kenties tulee vielä sekin päivä, kun voin alkaa kikkailla liikkeellä niin, että ihan vain huvikseen pysäytän sen, mutta eipä nyt mennä asioiden edelle.)
Yhtenä päivänä Magnus sitten sanoi, että ei se nosto ole minulla voimasta kiinni, vaan nopeudesta ja sulavuudesta. Siitä, ettei pysäytä liikettä vaan jatkaa sitä hengityksen mukana (nimittäin kun liikkeen pysäyttää, pysähtyy hengityskin ja toisin päin). Aloin tämän jälkeen tietoisesti ohjelmoimaan aivojani uudelleen. Ennen jokaista nostoa visualisoin liikeradan ja hengityksen mielessäni. Ja se alkoi toimia välittömästi! Aluksi yksi nosto siellä täällä, mutta parin viikon sinnikkäällä tietoisella visualisoinnilla ja aivojen kääntämisellä eri moodiin, liikerata alkoi sujua automaattisesti ja itsestään. Sen lisäksi, että asian oppiminen toi järjettömästi iloa, oli mielenkiintoista huomata kuinka rajoittavana tekijänä oli ollut ainoastaan oma mieleni. Ja nostot eivät suinkaan ole ainoa asia, jota mieleni rajoittaa harjoituksessa. Seuraavaksi alan tutkia onko sillä näppinsä pelissä myös käsilläseisonnassani.
En usko, että olisin tehnyt oivallusta itsenäisesti vielä pitkään aikaan. Siihen olisi saattanut kulua toiset kahdeksan ja puoli vuotta. Tämän vuoksi tarvitaan opettaja. Hän näkee asiat, mitä itse ei tunnista.
Myös opettamisessa saa suurta iloa, kun oppilas edistyy. Mutta nyt en suinkaan tarkoita sitä, että oppilas edistyy juuri asanoissa. Hienointa on nähdä muutos ja harjoittelun ilo oppilaassa itsessään. Siinä, että hän hyväksyy itsensä ja kääntää oman juuri sen hetkisen tilanteensa voimavaraksi ja mahdollisuudeksi oppimiseen, tutkimusmatkaksi. Esimerkiksi yksi oppilaani on nyt vuoden harjoitellut bhujapidasanan jälkeen bakasanaa. Hän ei vieläkään pysy bakasanassa sekuntia kauempaa, mutta vuodessa on tapahtunut oleellinen kehitys: vuosi sitten hän koki pelkän ajatuksenkin bakasanasta mahdottomaksi. Nyt hän uskoo sen olevan mahdollista. Ja harjoittelee sinnikkäällä uteliaisuudella eteenpäin.
Päälläseisonta on yksi yleisimmistä asanoista, joka on alkeistasolla vaikea. Tällä viikolla yksi oppilas pysyi ensimmäistä kertaa itse muutaman hengityksen päälläseisonnassa ja kiljahti riemuissaan. Viime keväänä aloitimme pisteestä, missä pelkkä pään asento tuntui niin vaikealta löytää, että jalkojen nostaminen ei tullut kysymykseenkään. Alkeistuntien yhteishenki on myös mahtava, kun kaikki iloitsevat toistensa edistymisestä.
Edesmennyt guruji, Pattabhi Jois (jota en koskaan ehtinyt tavata, mutta joka on lähes kaikkien minulle tärkeimpien opettajien opettaja) tunnetaan varmasti kuuluisimmasta sanonnastaan ”Practice and all is coming”. Niin se vaan on ja noista sanoista voisikin sitten kirjoittaa kokonaisen blogipostauksen verran omia oivalluksia, mutta jokainen tehkööt omalla polulla omansa. Muutoksen kaava on sama, mutta jokaisen henkilökohtainen kokemus on omanlaisensa, puhdas, erityinen ja loppumaton.
Suosittelen muuten lukemaan suuresti arvostamani opettajan Eddie Sternin kirjoituksen ”puhtaasta” astangajoogasta. Kirjoitus koskee vähän vanhemmissa astangapiireissä olevaa ikuista väittelyä siitä, miten asanaharjoitus on muuttunut vuosien varrella, mutta näitä viisaita sanoja voi soveltaa moneen muuhunkin asiaan.