Kipusin takaisin ratsaille kymmenen kuukautta sitten pidettyäni kaksi vuotta taukoa ratsastuksesta Florentinen laukattua vihreämmille niityille. Yksi teistä lukijoista toivoi tällä viikolla kommenteissa ratsastusjuttuja: missä olen kehittynyt, mitkä ovat vahvuuteni tällä hetkellä ja missä on parannettavaa. Tämä toive osui ytimeen, sillä mielestäni hevosista ja ratsastuksesta ei voi puhua liikaa. Jos minulla olisi aikaa, perustaisin varmaan kokonaan oman heppablogin! Mutta ihanaa kuulla, että siellä ruudun takana on myös heppaihmisiä, mielellänihän minä näitä juttuja kirjoitan, jos kerran tykkäätte lukea.
Mukana on varmaan uusiakin lukijoita, joten kerron pähkinänkuoressa taustani hevosten parissa. Olen istunut hevosen selässä ensimmäisen kerran muistaakseni kolme- tai neljävuotiaana. Tarkkaa ikävuotta paremmin muistan vain sen tunteen: olin sydämeni pohjaa myöten rakastunut hevosiin ensi hetkestä lähtien. Aloitin ratsastustunnit seitsemänvuotiaana Ratsastuskoulu Ponilaaksossa. Joka kesän kohokohta oli ratsastusleiri aina siihen saakka, kunnes yläaste oli käyty loppuun. Olin huimapää. Mitä kovempaa mentiin, sen kivempaa enkä tuntenut sanaa rimakauhu mitä tuli estekorkeuksiin. Olin täysi estetyttö ja vihasin kouluratsastusta. Ratsastus oli etenkin koko yläasteen ajan tavoitteellista. Kilpailin esteillä myös omien seurakisojen ulkopuolella ja meillä kävi säännöllisesti estevalmentaja Helsingistä, joka tuntui tosi hienolta. Sitten tuli se päivä, kun yläaste päättyi, minä pakkasin laukkuni ja muutin toiseen kaupunkiin. Kiinnitimme isäni kanssa tallikaapin auton katolle ja lahjoitin molempien hoitoponieni harjat ja välineet tallille. Minulla oli ollut yhdeksän- tai kymmenvuotiaasta lähtien kaksi hoitoponia: shetlanninponi Wendy ja New Forest -ruuna Bontso.
Ratsastus jäi, mutta ikävä hevosia kohtaan ja takaisin satulaan ei ikinä lähtenyt. Hevoset tulivat uniin viidentoista vuoden ajan ja unet tuntuivat hämmentävän todellisilta. Uudelleen aloittaminen tuntui kuitenkin oudolta vieraassa ympäristössä, kun olin tottunut ratsastamaan samalla rakkaalla tallilla lapsesta lähtien. Vuonna 2013 olin Helsinki International Horse Showssa katsomassa estekisoja. Purskahdin itkuun ensimmäisen ratsukon saapuessa radalle. Tajusin, että ikävä takaisin hevosten pariin oli valtava. Horse Shown jälkeen aloin etsimään pääkaupunkiseudulta talleja, jotka olisivat sopivan bussimatkan päässä kaupungissa ja missä olisi mahdollisuus yksityistunteihin. 15 vuoden tauon jälkeen halusin palata takaisin ratsaille rauhassa oman opettajan kanssa. Kyselyyni vastattiin lähes saman tien Ratsaskoulu Knaperbackasta Sipoosta ja pian olinkin jo sopinut yksityistunnit sinne. Olin kuvitellut mielessäni, että aloitan muistelemalla perusasioita ja sitten ruvetaan hyppäämään. Universumi oli kuitenkin järjestänyt kohdalleni jotain muuta. Sain alleni hevosen, Florentinen, jolla ei voinut hypätä lainkaan. Florentine vei paitsi sydämeni, johdatti minut kouluratsastuksen täysin käsittämättömän ihmeelliseen maailmaan ja opettajani Nooran kanssa kehitys oli huikeaa. Vuoden päästä jouduin kuitenkin hyvästelemään Florentinen. Minulle jäi tyhjä olo enkä osannut kuvitella ratsastavani kenelläkään toisella tallin hevosista, vaikka ihania ne olivatkin.
Kului vuosi ja toinenkin. Viime joulun tienoilla tunsin sydämessä vanhan tutun ikävän ja kirjoitin Knaperbackan omistajalle Marialle, että haluaisin takaisin Nooran oppiin jollakin ihanalla uudella hevosella. Universumi oli taas asioista eri mieltä. Ajat Nooran kanssa eivät sopineet yksiin, joten opettajakseni tulisi Henri. Hevonen oli Bahati, joka varsoi silloin kun olin ratsastanut vuoden verran Florentinella.
Tiesin kyllä, että kouluratsastus oli minun juttuni, mutta Henrin tavattuani tuli kyllä selväksi, että käsitykseni kouluratsastuksesta tulisi mullistumaan. Ja siinä sivussa moni muukin asia. Koko ratsastukseni tulisi muuttumaan. Monia juttuja on vaikea pukea sanoiksi, mutta Henri ymmärtää hevosta ihan eri tavalla ja hänen koko lähestymistapansa kouluratsastukseen on aivan eri leveleillä kuin kenelläkään aiemmalla opettajallani, vaikka kukaan heistä ei todellakaan ole ollut huono.
Henrin ansiosta koko ratsastukseni on rakennettu uudelleen. Kuluneet kymmenen kuukautta ovat olleet todella haastavat ja varsinkin viime talvena tunsin etten osaa oikeasti yhtikäs mitään. Mutta samalla kun olen tajunnut entistä paremmin, että tässähän ollaan oikeastaan ihan paskoja ratsastamaan, olen myös tiedostanut, että hitto vie tässä kehitytään. Olen tajunnut, että kehon hallintani ja kehotuntemukseni ovat loistavalla tasolla ja se on ehdottomasti tässä lajissa yksi tärkeimmistä asioista. Lisäksi olen oivaltanut, että oma herkkyyteni ja empaattisuuteni on voimavara. Vaikka jokainen tunti on vaikea ja töitä tehdään hiestä märkänä, olen nauttinut jokaisesta hetkestä ja tuntuu, että mitä enemmän itse vapaudun ja rentoudun, sitä ihanampaa ja tavallaan helpompaa kaikki on, koska olen luovuttanut pinttyneestä ajatustavasta ratsastaa jossain tietyn näköisessä muotissa. Olen edelleenkin kriittinen itseäni kohtaan, mutta niin pitääkin. Virheitä tekee koko ajan, mutta myös onnistumisia tulee koko ajan.
Kehityksen huomaa ja tuntee monella tapaa. Tietyt jutut käyvät helpommiksi, kuten avot ja sulut (aluksi se oli lähes toivotonta), mutta toisaalta tietyt perusasiat ovat edelleen vaikeita, kuten kauniit siirtymiset laukasta raviin. Mutta nykyään se ei ole enää viimeiset viisitoista minuuttia, kun meno on jo hyvää, vaan kaikki tapahtuu paljon nopeammin.
Ilman Henriä me oltaisiin kuitenkin Bahatin kanssa aivan hukassa. Ei osattais yhtään mitään. Tarvitsen Henrin ohjeita ihan kaikkeen. Istun selässä ja teen parhaani mukaan tismalleen mitä hän sanoo. Itse koen haastavaksi sellaisenkin perusasian kuin ulko-ohjan tuki. Aluksi pelkäsin niin paljon palaavani takaisin vanhaan tapaan ohjien käytössä (lapsena opittu puolipidäte oli jotain hieman muuta kuin mitä se nyt on), että pelkäsin koko ohjastuntumaa ja ajattelin hajottavani hevosen suun. Täydellisen kevyen tuntuman löytäminen on yllättävän hankalaa. Haluan olla ehdottomasti reilu ja pehmeä hevoselle eikä Henri kyllä muuta antaisikaan. Hevosta ei saa pakottaa muotoon kaula kaarelle, vaan peräänannon pitää tapahtua hyvän ratsastuksen seurauksena ja hevosen kuuluu käyttää koko kroppaansa. Ei niin, että pakotetaan kaula muottiin ja koko selkä jäykistyy. Näyttää varmaan amatöörin silmään hyvältä, mutta kun ymmärtää vähän enemmän, se on kamalaa. Lisäksi koen tosi vaikeaksi ratsastaa suoralla hevosella. Aina on joku mutka johonkin suuntaan ja etenkin ympyrällä kaulaa taivuttaa helposti liikaa, milloin koko homma levähtää. Sitä mietin tosi usein, että miten voi olla niin hiton vaikeaa ratsastaa suorassa? Eihän tässä hommassa ole mitään järkeä! En voi ikinä mennä mihinkään kisoihin, koska en osaa ratsastaa edes suoralla hevosella!
Omaa ratsastusta on tajuttoman vaikea arvioida. Siksi päätin kysyä Henriltä, että missä me oikein mennään Bahatin kanssa ja mitä on tapahtunut kymmenessä kuukaudessa. Henri sanoi seuraavaa:
Meillä on kehitettävää ratsukkona tasapainoisissa, lähinnä laukka-ravi, siirtymisissä. Teknisyys väistöissä ja suluissa vaatii hiomista, mutta niin se on melkein jokaisella (kuulemma hänelläkin, mutta tätä en usko). Vahvuuksia on ehdottomasti kehon hallinta ja tietoisuus sen käytöstä. Päänsisäisistä asioista puolestaan keskittymiskyky, rauha ja lempeys sekä arvostus hevosta kohtaan. Istunta on kehittynyt, vaikka se ei kuulemma ikinä ole ruma ollutkaan (jee!). Jäntevää pehmeyttä on tullut ja vaikuttaminen hevoseen on ihan uudella levelillä. Teknisistä asioista avotaivutukset on meidän bravuuri, tietyllä tapaa vaivattomia suorittaa. Hienoa on kuulemma myös se, että annan hevoselle työskentelyrauhaa ja omaa tilaa, jolla lisään myös hevosen itsevarmuutta. Tärkeimpänä se, että tehdään nykyisin yhdessä töitä ja hevonen on tyytyväinen ja rento.
Jee, aika hyvä palaute! Etenkin kun ajattelee, että muutamia intensiivejä lukuunottamatta olen ratsastanut vain kerran viikossa tunnin verran. Se on oikeasti ihan mielettömän vähän. Haaveilen siitä, että saisin ratsastaa edes muutaman kuukauden ajan esimerkiksi kolme kertaa viikossa. Olisi niin hienoa nähdä millaiseen kehitykseen se johtaisi, saatika jos se jatkuisi vielä pidemmän aikaa. Voisin kuvitella kehittyväni todella nopeasti, koska tiedän kyllä sen, että minun on helppo tuntea kehossani asioita ja käyttää kehoa, mutta ratsastuksessa se on haastavampaa kuin astangajoogassa ja uinnissa yhteensä ja vaatii todella paljon harjoittelua.
Hevoset on ehdottomasti yksi rakkaimmista asioista elämässäni. Olen todella kiitollinen, että saan ratsastaa juuri Henrin ja Bahatin kanssa ja siitä, että Knaperbackassa on tähän ja yksityisvalmennukseen mahdollisuus. Oma hevonen on haaveissa ainakin joka toinen viikko, mutta elämän realiteetit tulevat siinä vastaan jo pelkästään ajallisesti. Mutta ehkä jonain päivänä se maalaistalo Etelä-Euroopasta toteutuu ja siellä olisi se heppakin!
Mikä on teille haastavinta ratsastuksessa? Kuinka usein te ratsastatte ja onko jollain omaa hevosta?
