Olen ollut kansainvälisesti tunnetun astangajoogaopettajan, Petri Räisäsen, ja hänen vaimonsa Wambuin joogaretriitillä Koh Makilla Thaimaassa vuonna 2012 ja Purple Valleyssa Goalla vuonna 2014. Vuosien varrella olen osallistunut lukuisille Petrin järjestämille workshopeille ja intensiiveille. Tiedän, että retriittien ja tapahtumien laatuun voi aina luottaa. Järjestelyt toimivat, ruoka on herkullista, majoitus laadukas ja opetus astangajoogan perinteen mukaista. Reissun voi vain buukata, eikä muita järjestelyjä tarvita. Siksi tiesin sekunnin sadasosassa osallistuvani Kenian retriitille Facebook-mainoksen nähtyäni viime talvena.
Wambui on puoliksi kenialainen ja syntynyt Nairobissa, jonka vuoksi hän on haaveillut jo useamman vuoden joogaretriitistä synnyinmaassaan. Tämä retriitti ei toteuttanut kuitenkaan pelkästään Wambuin unelmaa, vaan myös monen meidän osallistujien unelman mystisen Afrikan näkemisestä ja kokemisesta. Minä olen haaveillut Afrikkaan matkustamisesta pikkutytöstä saakka ja reissu oli unelmieni täyttymys jokaista yksityiskohtaa myöten.
En ole koskaan ollut mikään yksin reissaaja, enkä usko, että tulen sitä ikinä olemaankaan. Joogaretriitit ovatkin täydellinen tapa matkustaa yksin, sillä yksinäisyys kestää tasan tarkkaan lentokentälle saakka, josta lähtien ollaan yhtä isoa joogaperhettä. Tällä retriitillä ryhmähenki oli poikkeuksellisen hyvä, koko porukka oli aivan mahtava ja suorastaan hulvattoman hauska. Joukkoon mahtui monia mieleenpainuvia kohtaamisia.
Joogaretriitti järjestettiin Watamussa, Watamu Treehouse nimisessä paikassa. Pelkästään lokaatio oli niin upea, että kiljuimme ilosta kämppikseni Marin kanssa nähdessämme valtavan huoneemme talon toiseksi ylimmässä kerroksessa. Näkymät olivat toiselta puolelta suoraan merelle, josta aurinko nousi aamuisin, ja toiselta puolelta saimme ihailla puolestaan auringonlaskua (tarkalleen ottaen vessanpöntöltä). Talon ylimmässä kerroksessa sijaitsi kaunein koskaan näkemäni joogasali, jonka seiniä koristivat värikkäät, lasiset mandalat ja maisema avautui kauas merelle ja viidakon yli savannille. Treehouse oli täynnä pieniä yksityiskohtia, jotka korostivat paikan kauneutta entisestään. Sinne tänne seiniin, lattiaan, kattoon ja ikkunoihin tehty kierrätyslasitaide on paikallisen lasitaiteilijan, Kitengelan, käden jälkeä. Taiteilija on erittäin tunnettu koko Keniassa ja Treehousen naapurissa sijaitsevassa talossa oli myynnissä hänen taidettaan, jota päätyi myös allekirjoittaneen matkalaukkuun. Palaan vielä omassa postauksessa näihin Kenian must have -ostoksiin.
Treehouse sijaitsee keskellä pöpelikköä, jonka vuoksi sen ympäristössä majailee jos jonkinlaista asukkia. Öttiäisiä en nähnyt talossa ja huoneessamme kertaakaan ja sain reissun aikana vain yhden hyttysen piston, vaikka seinät olivat avoimia joka puolelta ja ikkunat auki läpi yön. Huoneissamme kävi kuitenkin tuon tuosta kutsumattomia vieraita, nimittäin pikku apinoita. Agressiivisia kiusantekijöitä ne eivät suinkaan olleet, mutta veijarit kävivät tutkimassa lähes päivittäin, josko tavaroistamme löytyisi jotain syötävää – ja siinä tuoksinassa saattoivat välillä lennellä hammastahnatuubit ja rasvapurkit ulos ikkunoista.
Treehousen henkilökunta oli sydämellistä ja avuliasta, ja he tekivät olostamme hyvin kodikkaan. Paikan omistajat, todella ihanat ihmiset Paul ja Louise, ovat halunneet tehdä Treehousesta kodin nimenomaan joogaretriiteille ja workshopeille. Joka tiistai järjestetään avoin joogatunti, jonne myös koko henkilökunta saa osallistua – suurin osa heistä onkin joogannut ja meditoinut säännöllisesti jo parin vuoden ajan. Kokkimme oli Jenkeistä kotoisin oleva Alice, ruoka oli jenkkityylistä ja vegaanista, paikallisella vivahteella höystettynä. Kuten aina Petrin retriiteillä, ruokailu oli tälläkin kertaa yksi päivän kohokohdista!
Treehouse sijaitsi vain kivenheiton päässä rannalta. Biitsille kävellään pientä polkua pitkin metsikön läpi, josta avautuu valtava lumivalkoinen perunajauhohiekkaranta ja kristallinkirkas, turkoosi meri. Ranta on puhtain, mitä olen koskaan nähnyt. Vastaan ei tule yhden yhtä roskaa (ehkä kerran törmäsin muovipussiin). Meressä on melko paljon levää, jota kulkeutuu nousuveden mukana rannalle, mutta huuhtoutuu taas pois veden laskiessa. Joulukuusta huhtikuuhun levää ei kulkeudu rannalle lainkaan, jolloin biitsi on vitivalkoinen ihan joka puolelta. Nousu- ja laskuvedet ovat voimakkaita ja laskuveden ansiosta keskelle turkoosia merta muodostuu valtavan kokoisia hiekkasärkkiä, joita pitkin voi kävellä kauas rannasta. Vesi on matalaa ja keskellä merta hiekkasärkkien kupeessa kelluessa unohtuvat kaikki arkiset huolet ja muun maailman meno. Tuntuu, kuin olisi jollain aivan toisella planeetalla. Turismi on Watamussa vähäistä (ja marrakuussa kausi ei ole edes alkanut), jonka vuoksi biitsillä saa välillä olla aivan ypöyksin, kuten tässä videossa.
Joogaretriitin ohjelma ei ollut liian tiukka, vaan juuri sopiva. Aamuisin oli joogaharjoitus mysore tyyliin, eli itsenäisesti tehtävä harjoitus, jonka jälkeen kahtena ensimmäisenä päivänä oli aloittelijoille ohjattu tunti. Retriitille voi osallistua, vaikka ei olisi koskaan tehnyt astangajoogaa. Muutamana iltapäivänä oli tekniikka-workshopeja, yhtenä iltana yin jooga ja iltaisin pranayama- eli hengitysharjoitus, chantausta ja meditaatio. Vapaa-aikaa joutavaan nautiskeluun, kuten meressä lillumiseen, hiekkasärkillä pötköttelyyn ja dekkareihin uppoamiseen jäi yllin kyllin. Halutessaan voi vuokrata SUP-laudan tai lähteä snorklaamaan (joskaan korallit eivät ole täälläkään enää kukoistuksessa).
Reissumme yhdelle päivälle osui täysikuu, joka oli ns. superkuu, todennäköisesti suurin, mitä tulen tämän elämäni aikana näkemään. Kuupäivänä ei perinteen mukaan tehdä asanaharjoitusta, joka sattuikin täydellisesti, sillä täydenkuun aikaan lähellä oleva Mida Creek joki sopii virran mukana kellumiseen. Kuun vaikutuksesta virtaus on niin voimakas, että siihen voi vain heittäytyä ja antautua virran vietäväksi. Lähdimme retkelle aamuvarhain kuudelta, kävelimme ensin pienen sivujoen varrelle ja kelluimme sieltä pari kilometriä valtavan kokoiseen Mida Creekiin, joka kuljetti meidät valkoiselle hiekkarannalle aamiaiselle. Kokemus oli mahtava! Illalla meditoimme rannalla superkuun möllöttäessä taivaalla ja muodostaessa kuunsiltaa meren poikki.
En ole koskaan kokenut, että minulla olisi vain yksi joogaopettaja, vaan muutama, jotka ovat minulle tärkeitä, kukin omalla tavallaan. Petri on ehdottomasti yksi näistä opettajista ja hänen ansiostaan olen löytänyt koko astangajoogan löydettyäni ensin hänen kirjansa. Arvostan erittäin paljon sitä, kuinka omistautunut Petri on gurunsa, Pattabhi Joisin, opetukselle. Hän opettaa harjoitusta edelleen, kuten on sen gurujilta oppinut, olematta kuitenkaan tiukka – päinvasvoin, hän on erittäin salliva ja avarakatseinen. Petri ei ole itselleni se opettaja, jonka avulla teen suuria anatomisia oivalluksia asanoista, eikä hänen opetuksensa sellaista olekaan. Petri ja hänen vaimonsa Wambui painottavat molemmat meditaation tärkeyttä asanaharjoituksessa. Tämän vuoksi salissa on aina rauhallinen ilmapiiri, jossa on tilaa keskittyä omaan harjoitukseen ja meditaatioon. Viime vuosina olen alkanut itse kaipaamaan asanaharjoituksen ympäristöltä nimenomaan rauhaa ja hiljaisuutta, anatomiset yksityiskohtien hiomiset haen sitten workshopeilta ja intensiiveiltä. Petrin avustukset ovat omaa luokkaansa ja hänellä on parantajan kädet – taustalla onkin yli kymmenen vuoden työ energiahoidoista ja kalevalaisesta jäsenkorjauksesta.
Petrin vaimo Wambui on myös erittäin hyvä opettaja, eikä vain asanaharjoituksessa, vaan myös pranayamassa, chantauksessa ja meditaatiossa. Pidän erityisesti Wambuin selkeästä tavasta opettaa chantausta, sillä mikään ei ole niin ärsyttävää, kuin se, että oppilas joutuu arvailemaan sanskritin kielisiä sanoja ja mongertaa mukana vähän sinne päin, jolloin koko chantauksen tarkoituskin katoaa.
Koko ryhmämme suorastaan vaati, että Petri ja Wambui tekevät Kenian retriitistä samanlaisen joka vuotisen perinteen, kuin Koh Makista ja Purple Valleysta. Minun ei tarvitse kahta kertaa miettä, mikä näistä kolmesta retriitistä on paras, sillä en ole koskaan kokenut mitään Treehousea, Watamua ja Keniaa ihanampaa. Kahdessa viikossa pää nollautuu väkisinkin, sillä sen lisäksi, että kaikki järjestelyt on tehty valmiiksi ja voi heittäytyä vain nautiskelemaan, nettiyhteys toimii harvoin ja pätkien – kahden viikon pakkoloma sosiaalisesta mediasta tekee ihmeitä kenen tahansa aivoille ja palan tätä rauhaa toivon säilyttäväni jatkossa myös arkielämässä.
Ensi vuoden retriitin toteutuminen on vielä hieman avoinna, sillä Petrille ja Wambuille syntyy huhtikuussa toinen lapsi ja riippuu täysin uudesta tulokkaasta, onko retriitin järjestäminen mahdollista. Toivokaamme siis erikoiskilttiä vauvaa!
Treehousesta suuntasimme kahdeksi yöksi safarille Tsavon kansallispuistoon, josta on luvassa pian oma postaus. Watamuun matkustamisesta sen verran, että Suomesta välilaskuja tulee yleensä kaksi: yksi jossain päin Eurooppaa (meillä Amsterdamissa) ja yksi Nairobissa, josta lennetään joko Mombasaan tai Malindiin ja sieltä taksilla Watamuun. Koostan myös muista käytännön vinkeistä oman postauksen.
Jos olet kiinnostunut Petrin intensiiveistä ja retriiteistä, niin tiedotettakoon, että Petrillä ja Juha Javanaisella on 7.-11.12 intensiivi Helsingissä, Koh Makin tammikuun retriitille on vielä muutamia paikkoja, samoin Purple Valleyn retriitille helmikuussa. Perinteinen ja supersuosittu kesäretriitti järjestetään puolestaan Kustavissa.
Kuvat Katja Kokko ja Henrik Johansson
