Rakkaus. Voi vitsit mikä aihe, niin ihana ja niin ä-lyt-tö-män vaikea. Tähän lähes 40 kypsään ikään varttuessa on tullut todella selväksi, että rakkautta on hyvin monenlaista ja -tasoista. Nuorempana koko rakkauskonseptista tuli ajateltua aika lailla mustavalkoisesti. Oli ystävärakkautta, perheenjäseniin kohdistuvaa lämmintä rakkautta ja sitten ysiluokalla paukahti ensi kertaa kohdalle täyslaidallinen palavaa romanttista rakkautta. Voi jestas, muistan vieläkin sen tunteen, kun koko kehossa ensi kertaa kihelmöi, eikä voinut lakata hymyilemästä! Oltiin ensimmäisen poikaystäväni kanssa yhdessä pari vuotta ja tottahan sitä noin upean startin jälkeen jollain tavalla vertasi kaikkia rakkauden tuntemuksia tuohon ensimmäiseen suureen, jonka oli saanut kokea. Siitä sitten alkoikin rakkauden metsästys johon liittyi vahvasti oma aikuistuminen ja itsen peilaaminen kumppaneiden vastarakkauden kautta. Varhaisaikuisuuden vuosina rakkauden määritelmä jotenkin nivoutui tuohon romanttiseen rakkauteen ja sen haikailuun. Varsinkin parikymppisyyden loppuvaiheilla, kun kaikki ympärillä alkoivat pariutua ja lisääntyä itseni viettäessä seitsemättä vuotta sinkkuna… Rakkaudesta ja sen kokemisesta jonkun toisen kanssa ja kautta tuli jollain tapaa pakkomielle. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin erilaisten elämäntilanteiden kasvattamana rakkauden monimuotoisuus, sen ymmärtäminen ja kokeminen eri tasoilla kiehtoo ihan uudella tavalla.
Viime vuosien aikana omassa elämässäni päähuomioon ovat nousseet kaksi rakkauden ilmenemismuotoa, itserakkaus ja universaali rakkaus. Tuo ensimmäinen on suomenkielisenä sanana pahasti narsistiselta kalskahtava. En suinkaan tarkoita sillä itsekkyyttä, vaan itsensä pyyteetöntä rakastamista. Self-love in English, if You may. Se on jotain, mitä olen aktiivisesti opetellut viimeiset 3,5 vuotta. Oma edelleen käynnissä oleva elämänmuutosprojektini perustui ja perustuu tänäkin päivänä 1.7.2014 itselle antamaani lupaukseen: en enää koskaan kohtele itseäni huonosti, alenkatso tai soimaa, vaan rakastan itseäni jokaista soluani ja sieluni syvintä sopukkaa myöten. Samalla lupasin, etten tee yhtään tekoa, joka sotisi tätä uutta asetustani vastaan. Tuon opetteleminen on ollut ajoittain jopa tuskaista. Rakkaudettomien ajatusmalllien ja tekojen tunnistaminen on meinaan haastavaa. Välillä se on myös tarkoittanut sitä, että olen joutunut laittamaan happinaamarin ensin itselleni ja vasta sen jälkeen auttanut toisia. Samoin olen toiminut joissain tilanteissa toisen osapuolen näkökulmasta ehkäpä itsekkäästi, rakkaus kun voi välillä olla myös rajua… Terve ja suojeleva itserakkaus on kuitenkin täysin eri asia kuin egokukkoilu ja toisia vahingoittava itsekeskeisyys. Tätä on välillä vaikea ymmärtää edes itse, saatika sitten jonkun toisen, joka ei sukeltele samoissa syvyyksissä näiden kelojen kanssa.
Olen onnistunut upottamaan rakkausankkurini kiitettävän syvälle parin viime vuoden aikana. Sen pysyvyyttä ovat koetelleet avioeromyrskyn pintaan nostattamat syyllisyyden ja häpeän tunteet, itsetutkiskelun ja henkisen polun kulkemisen myötä lisääntynyt rehellisyyden tarve, omien kaavojen taakse katsominen, niiden purkaminen ja noista kaikista johtunut väsyminen, uupuminen… Viime kuukausina on tuntunut, että ankkuri on raahautunut pitkin merenpohjaa itseni keikkuessa rajussa aallokossa pinnalla. Mutta irronnut se ei ole. Olen pitänyt reunoista kiinni, sietänyt sinnikkäästi ja pysynyt pinnalla uskon avulla.
One love, yksi rakkaus, siihen uskon. Uskoni vahvistuu vuosi vuodelta, vaikka se onkin ollut viime aikoina kovalla koetuksella. Rakkaus on Se Suurin Voima, energiaa joka laittaa asioita liikkeelle ja tapahtumaan. Joku kutsuu tätä voimaa Jumalaksi, toinen kaikkeudeksi, itselleni se on pyyteetöntä rakkautta. Kaikki me ollaan yhtä, yksi tajunta ja kokonaisuus, joka vaikuttaa teoillaan, sanoillaan ja myös ajatuksillaan, toisin sanoen omalla rakkaudellisuudellaan/rakkaudettomuudellaan kollektiivisesti kaikkiin ja kaikkeen. Perhosvaikutus! Yksi, universaali rakkaus on puhdasta energiaa, joka värähtelee kaikessa jokaista pienintäkin kvarkinmurusta ja kaukaisinta universumin laitaa myöten. Myös meissä, all is full of love! Kun linkki tietouteen omasta jumalallisesta olemassaolosta irtoaa, syntyy tyhjiö, joka aiheuttaa paineen. Oman olemassaolon merkitys hiipuu. Usko itseen, toiseen ihmiseen ja suurempaan voimaan katoaa. Ja siellä missä yhteys rakkauteen katoaa, tilalle astuu levottomuus ja kärsimys, ahdistus ja paha olo, niin yksittäisen olennon sisällä kuin suuremmissa yhtälöissäkin.
Rakkaus on kaiken alkuunpaneva ja liikkeessäpitävä voima. Se on jotain niin suurta ja sanoinkuvaamatonta, että turha edes yrittää. Mutta sen voi tuntea ja se riittää. Silloinkin, kun elämä heittää eteen kierrepalloja, jollaisia ei soisi edes pahimmalle viholliselleen, on vaan uskottava, muuten jäljelle ei jää mitään. Olisikin niin, että aina menisi putkeen ja pystyisi elämään 100% rakkaudellisesti itseään ja toisia kohtaan. Näin ei kuitenkaan ole, vaan arjessa tulee jatkuvasti vastaan tilanteita, joissa rakkauden tunteminen on todella haasteellista. Silloin tarvitaan vahvaa uskoa ja enemmän. Itse tunnen varsin vivahteikkaasti tuon voiman hiipumisen vaikutukset elämässäni. Silloin, tuskan keskellä huudan mielessäni ”Uskon, USKON, U-S-K-O-N!!!”. Pidän ankkuristani kiinni rystyset valkoisina, koska olen päättänyt ja haluan uskoa. Usko on itselleni lohdullinen ajatus elämän aallokoissa, ja tiedän sen kantavan edessä odottavissa entistä suuremmissa. Vaikka välillä ankkurini raahaakin pitkin pohjamutia, en anna sen irrota, vaan uskon itseeni, uskon oman olemassaoloni merkitykseen ja ennenkaikkea uskon siihen kaikista tärkeimpään, rakkauteen.
