Kommentoi

Sisäinen hiljaisuus

Mariela Sarkima | 21.12.2017

Loppuvuoden pimeyteen ja hiljaisuuteen laskeutuminen on ollut itselleni vuosikaudet tärkeää, sanoisin jopa, että pyhää aikaa. Koko maailma touhottaa viimeisten työrutistusten kanssa sekä tietysti joulun ja uudenvuoden juhlinnan ympärillä. Nautin toki tuikkivista valoista, ihmisvilinästä kaupungilla, mausteiden tuoksusta ja lämpimästä tunnelmasta. Jouluviikko on itselleni kuitenkin eniten pehmeää laskeutumista tietynlaiseen talviunikauteen. Tunnen tätäkin kirjoittaessani, kuinka keho ja mieli ovat väsyneitä, valoenergian vähäisyys tuntuu joka solussa. Olen jo vuosia kuunnellut tätä primääriä vetäytymistarvettani, ja mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän sillä on vaikutusta elämiseeni ja olemiseeni. Nautin suunnattomasti pimeyden vaippaan käpertymisestä ja haikailen hiljaisuuteen…

Tänään on vuoden pimein ja lyhyin päivä, talvipäivänseisaus, jolloin maailma pysähtyy radallaan tuskin edes havaittavaksi hetkeksi. Tunnistatko sen lyhyen paussin oman sisään- ja uloshengityksesi välissä? Talvipäivä seisahtaa juuri tuolla tavalla. Maapallo on ellipsin muotoisen kiertoratansa kauimmaisessa mutkassa aurinkoon nähden tänään klo 18.28, minkä jälkeen matka jatkuu jälleen ”pitkälle suoralle”, hitaalle taipaleelle kohti valoa, kevättä ja kesää.

Jo vuosien ajan talvipäivänseisaus on toiminut merkkipaaluna omalle loppuvuoden vetäytymiselleni. Tämä ei suinkaan tarkoita, että kyhjöttäisin pyhät itsekseni pimeydessä, vaan että kuuntelen itseäni herkemmillä korvillani. Niillä korvilla, jotka tunnistavat kaipuun oman sisäisen hiljaisuuden äärelle. Tänä vuonna tuo kaipuu ei tunnu lamaannuttavalta, sillä olen koko syksyn ajan himmannut tehokkuustasoani ja laskeutunut vähitellen kohti vuoden loppua ja tätä ihanan vaikeaa hiljaisuuden aikaa.
On myös ollut vuosia, jolloin tämä kyseinen vuodenaika on ollut kaikkea muuta kuin ihana. Se on ollut todella vaikea ja raastava. Olen usein kipuillut lujaa loppuvuoden pimeydessä käydessäni läpi elämänvaiheita, joissa en ole halunnut tai edes kyennyt pysähtymään oman hiljaisuuteni äärelle, vaikka sisuksistani olisi kuinka puskenut primääriä viestiä pysähtymisen ja hiljentymisen tarpeesta. Sitä oman hiljaisuuden kuuleminen nimittäin vaatii, pysähtymistä.

Pysähtyminen, kuuleminen ja kuunteleminen voi olla aluksi todella haastavaa, jopa vastenmielistä. Hiljaisuudessa kun lymyilevät puhtaimmat totuudet, joita ei voi itseltään piilottaa. Ne voi yrittää kätkeä, mutta siellä ne kuitenkin ovat, oman itsen sisällä hiljaisuuden huomassa… Äänet joita ei pysty vaimentamaan ja joista hiljaisuus pitää huolta kun ei itse pysty tai kykene. Ensikohtaaminen oman sisäisen hiljaisuuden kanssa saattaa olla raju, riippuen kuinka kauan sen on jättänyt huomioimatta. Itselläni first impact tapahtui viisi vuotta sitten, talvipäivänseisauksen 2012 tienoilla. Olin jo jonkin aikaa tuntenut sisältäni kumpuavan kummallisen onttouden tunteen. Nimesin sen pitkään työstressiksi, parisuhdekriiseilyksi, itseinhoksi… Päivien pimentyessä kohti loppuvuotta tunnistin onttouden lopulta kaipuuksi omaan henkiseen yhteyteen (tässä auttoi hyvinvointiretriitti Villa Mandalassa, josta mainitsin ensimmäisessä postauksessani). Samalla aloin tunnistaa tarvetta hiljentymiselle, omaan itseen vetäytymiselle, oman sisäisen hiljaisuuden suojissa lepäävien tunteiden ja tuntemusten näkemiselle, kuulemiselle, kokemiselle ja rehelliselle kohtaamiselle.

No, tuo kohtaamisprosessi nytkähtikin sitten liikkeelle varsin voimallisesti. Muistan edelleen elävästi tuon ajanjakson vahvaa symboliikkaa täynnä olleet unet ja karmivat, iholle asti tulleet painajaiset. Väsymys ja itkuisuus eivät olleet kadonneet mihinkään. Nyt erona oli se, että vihdoin ymmärsin mitä kipuilin. Loin uudelleen linkkiä sisäisen hiljaisuuteni kanssa ja se teki aluksi tosi kipeää. Vuodenvaihteessa 2012-2013 vetäydyin työelämästä kolmeksi viikoksi omaan ”juustokupuuni”. Sen turvissa tutkailin itseäni sisältäpäin viettäen aikaa hiljaisuudessa ja omassa rauhassani. En lähtenyt talvilomareisuun, vaan pidin oman itsetutkiskeluretriitin kotiolohuoneessa. Kipuilin ja reagoin edelleen, annoin tulvia, kun tarvitsi. Samalla opettelin sietämään ja kohtaamaan omaa itseäni, hengitin ja meditoin. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin löysin tieni myrskyn silmään, missä oli täysin hiljaista. Tuolloin istutin vaivihkaa nykyisen olotilani siemenen.

Ymmärsin, etten voi antaa maailman melskeen viedä jatkuvasti mukanaan. Kaikki häly, kohkaaminen ja kohellus mitä maailma tarjoilee lehtien palstoilla, sosiaalisen median syövereissä, tv:ssä, radiossa, joka paikassa… En sano, että kaikki on tarkoituksetonta, mutta ehdottomasti toissijaista. Ego saa toki alati kaipaamaansa lisäbuustia huomiosta, ympäröivät äänet kertovat milloin minkäkin olevan totta ja muiden mielipiteet riuhtovat oman mielen repeämään liitoksissaan. Kaiken keskellä on vaikeaa, usein lähes mahdotonta pysähtyä kuuntelemaan, kunnioittamaan ja ymmärtämään itseään, omaa tyyntä ja hiljaista ydintään.

Sisäinen hiljaisuus on tila, jonne huomaan kaipaavani entistä useammin. Arjen touhotuksen keskellä meinaan välillä unohtaa, että käytössäni on tällainen sanoinkuvaamattoman upea virkistäytymispaikka. Mutta joka kerta, kun löydän itseni äärelle, omaan hiljaisuuteeni, helpotun. Siellä se on, ei se ole kadonnut mihinkään. Toisinaan pääsen sinne vain lyhyeksi hetkeksi, joskus vietän omassa hiljaisuudessani kokonaisen viikonlopun. Mitä useammin sinne hakeudun, sitä helpompaa se on. No nyt herää kysymys: KUINKA SE TEHDÄÄN?

Silloin kun mylvii, myrskyää, huojuu ja humisee, voi olla että ajatus pysähtymisestä ja itsen kuuntelemisesta on vihoviimeisenä mielessä. Hengittäminen on kuitenkin portti, joka johdattelee itsen äärelle. Oman hengityksen rauhoittaminen ja sen kuunteleminen on merkki keholle ja mielelle, että nyt voi höllätä hetkeksi. Aina ei ole mahdollista irroittautua arjesta pitkäksi aikaa, mutta tiedostavaa läsnäoloa ja oman hengityksen tarkkailun avulla tapahtuvaa rentoutumista voi hyvin tehdä lounastauolla työpisteen ääressä tai vaikkapa päivän päätteeksi ruuhkabussissa.

Syvät uloshenkäykset auttavat sisäisen hiljaisuuden äärelle hakeutumisessa. Oma hetki kannattaakin aloittaa muutamalla kunnon huokaisulla. Sen jälkeen on helpompi lähteä syventämään sisäänhengitystä ja kulkemaan kohti hetken hiljaisuutta. Voit vaikka sulkea silmät, pehmentää kurkun päätä hengittäessäsi ja lähteä tietoisesti pidentämään sisään- ja uloshengitystä. Sisäänhengityksen voi kuvitella kulkevan aivan vatsanpohjaan saakkaa, jolloin se todellisuudessa päätyy keuhkojen alaosaan rentouttaen pallean alueen. Aluksi riittää, että vaan tarkkailee omaa hengitystään. Ajatukset saattavat harhailla päässä, mutta niihin ei tarvitse tarttua tämän oman pienen hetken aikana. Aloita muutaman minuutin päivittäisestä hengittely-hiljentymisestä ja pidennä aikaa vähitellen. Hiljentyminen toimii virkistävänä energioidenkerääjänä keskellä päivää ja rauhoittavana unentuojana ennen nukkumaanmenoa.

Syvä sisäinen hiljaisuus täytyy houkutella vähitellen esiin. Sen parantavaan voimaan täytyy uskoa ja luottaa ja sitä pitää vahvistaa toistuvilla kohtaamisilla. Sisäinen hiljaisuus tarvitsee aikaa paljastaakseen kätkemänsä salaisuuden oman puhtaan ja hauraan ydinäänen. Äänen hiljaisuuden takana. Totuuden.

Nautinnollista talvipäivänseisausta, pian menään taas kohti valoa!

/ / / /

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää seuraavia HTML-tageja ja attribuutteja:

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>