Joogaohjauksen ja -avustusten opetteluni on täten edennyt siihen vaiheeseen, että menetin eilen astangajoogan alkeiskurssineitsyyteni. Kurssin vetäjänä. Paikalle saapui ihana joukko ystäviä, jotka uskaltautuivat rääkättäväkseni koekaniineikseni ja sama meno jatkuu tänä iltana.
Kurssin jälkeen energiat jäivät jumiin kehooni ja tapitin valveilla aamuyöhöön saakka meditaatioyrityksistä ja eteerisistä öljyistä huolimatta. Päässä ruksuttaa jos jonkinlaista ajatusta, kun koitan jäsennellä sitä valtavaa tietomäärää, mitä itse olen vuosien varrella loistavilta opettajilta saanut, mutta toisaalta myös amatöörinä poimia olennaisimmat asiat, koittaa olla johdonmukainen ja sekoittamatta kenenkään päätä.
Salin takaosassa kurssia vahtineen opettajani mukaan selviydyin ensikoitoksesta kuulemma paremmin kuin hän aikoinaan. Mikä helpotus! Ja oppilaatkin lupasivat tulla tänään uudestaan. Veikkaan, että paikalle saapuu joukko kipeitä takareisiä. Itselläni takareidet olivat aikoinaan yksi tuskallisimmista projekteista ja edelleenkin kipuilen niiden kanssa, mikäli harjoitusväli pääsee yhtään pitenemään, kuten tänä syksynä.
Muistan sen kuin eilisen päivän, kun ensimmäistä kertaa astuin joogamatolle. Sormenpäät jäivät eteentaivutuksessa ainakin kymmenen senttiä maan pinnan yläpuolelle, puhumattakaan punnerruksesta: jaksoin laskeutua käsien varassa vain muutaman sentin sydämen lyödessä niin kovaa, että luulin saavani sydänkohtauksen. Päivä, jolloin pää vihdoin kosketti polvia tuntui lottovoitolta ja kun jalat ensimmäistä kertaa luiskahtivat lootusasentoon, tuntsin itseni superjoogiksi. Vain muutamassa kuukaudessa tapahtuneet muutokset liikkuvuudessa ja voimassa toivat hämmästyttävän autenttista iloa. Omaa kroppaa alkoi hallita ja tiedostaa. Elämä alkoi tuntua erilaiselta.
Edistystä seurasi tietenkin myös lukematon määrä takapakkeja, joista tuskallisin oli alaselkäni hajoaminen. Kuntoutuksessa kesti reilu vuosi, mutta sen jälkeen selkä on ollut kuin uusi. On kestänyt toinen mokoma oppia pois vanhasta uskomuksesta, jossa selkäni oli kipeä. Selän hajoaminen on ollut yksi opettavaisimmista ja antoisimmista kokemuksistani. Kaikenlaista on matkan varrelle mahtunut ylisuorittamisesta irtipäästämiseen ja tasapainotteluun niiden välillä.
Harjoitus on fyysisen pinnan alla vaikuttanut syvästi koko elämään. On melkein mahdotonta koittaa edes kuvailla sitä. Se on ollut läsnä aina – iloissa, suruissa ja perusteellisissa romahduksissa. Jooga on aina tuonut iloa, hyvää oloa ja rauhaa, myös kipuilujen ja vammojen keskellä. Vapauttanut painetta kehosta ja siten myös mielestä. Koskaan ei ole harmittanut, että on rullannut maton auki, vaikka salille lähteminen olisi tuntunut kuinka vaikealta. Olen toisaalta myös joutunut opettelemaan, että on ok olla lähtemättä, enkä ole siitä selityksen velkaa kenellekään.
Tutkimusmatka kehoon on ikuinen, samoin matka turhan kelaamisen lopettamiseen. Antoisa ja mielenkiintoinen matka. Kunnioitus omaa kehoa kohtaan kasvaa jatkuvasti. Haluan pitää siitä huolta, sillä tässä elämässä minulla on vain tämä yksi keho. Tahdon tanssia vielä yhdeksänkymppisenä mummonakin.
Joogalla on lukemattomia positiivisia vaikutuksia terveyteen fyysisellä tasolla, tunnetasolla sekä vielä korkeamman värähtelyn tasolla. Olen tavattoman iloinen, että oma polkuni on saanut uuden haaran ja saan opetella jakamaan tiedonmurusia tästä kaikesta eteenpäin.
Suosittelen joogan aloittamista kaikille, ikään tai fyysiseen kuntoon katsomatta.
Rock Om!
Kuvat Dorit Salutskij
