11

Heppahommia: mitä on tapahtunut 10 kuukaudessa?

Katja Kokko | 27.10.2017

Kipusin takaisin ratsaille kymmenen kuukautta sitten pidettyäni kaksi vuotta taukoa ratsastuksesta Florentinen laukattua vihreämmille niityille. Yksi teistä lukijoista toivoi tällä viikolla kommenteissa ratsastusjuttuja: missä olen kehittynyt, mitkä ovat vahvuuteni tällä hetkellä ja missä on parannettavaa. Tämä toive osui ytimeen, sillä mielestäni hevosista ja ratsastuksesta ei voi puhua liikaa. Jos minulla olisi aikaa, perustaisin varmaan kokonaan oman heppablogin! Mutta ihanaa kuulla, että siellä ruudun takana on myös heppaihmisiä, mielellänihän minä näitä juttuja kirjoitan, jos kerran tykkäätte lukea.

Mukana on varmaan uusiakin lukijoita, joten kerron pähkinänkuoressa taustani hevosten parissa. Olen istunut hevosen selässä ensimmäisen kerran muistaakseni kolme- tai neljävuotiaana. Tarkkaa ikävuotta paremmin muistan vain sen tunteen: olin sydämeni pohjaa myöten rakastunut hevosiin ensi hetkestä lähtien. Aloitin ratsastustunnit seitsemänvuotiaana Ratsastuskoulu Ponilaaksossa. Joka kesän kohokohta oli ratsastusleiri aina siihen saakka, kunnes yläaste oli käyty loppuun. Olin huimapää. Mitä kovempaa mentiin, sen kivempaa enkä tuntenut sanaa rimakauhu mitä tuli estekorkeuksiin. Olin täysi estetyttö ja vihasin kouluratsastusta. Ratsastus oli etenkin koko yläasteen ajan tavoitteellista. Kilpailin esteillä myös omien seurakisojen ulkopuolella ja meillä kävi säännöllisesti estevalmentaja Helsingistä, joka tuntui tosi hienolta. Sitten tuli se päivä, kun yläaste päättyi, minä pakkasin laukkuni ja muutin toiseen kaupunkiin. Kiinnitimme isäni kanssa tallikaapin auton katolle ja lahjoitin molempien hoitoponieni harjat ja välineet tallille. Minulla oli ollut yhdeksän- tai kymmenvuotiaasta lähtien kaksi hoitoponia: shetlanninponi Wendy ja New Forest -ruuna Bontso.

Ratsastus jäi, mutta ikävä hevosia kohtaan ja takaisin satulaan ei ikinä lähtenyt. Hevoset tulivat uniin viidentoista vuoden ajan ja unet tuntuivat hämmentävän todellisilta. Uudelleen aloittaminen tuntui kuitenkin oudolta vieraassa ympäristössä, kun olin tottunut ratsastamaan samalla rakkaalla tallilla lapsesta lähtien. Vuonna 2013 olin Helsinki International Horse Showssa katsomassa estekisoja. Purskahdin itkuun ensimmäisen ratsukon saapuessa radalle. Tajusin, että ikävä takaisin hevosten pariin oli valtava. Horse Shown jälkeen aloin etsimään pääkaupunkiseudulta talleja, jotka olisivat sopivan bussimatkan päässä kaupungissa ja missä olisi mahdollisuus yksityistunteihin. 15 vuoden tauon jälkeen halusin palata takaisin ratsaille rauhassa oman opettajan kanssa. Kyselyyni vastattiin lähes saman tien Ratsaskoulu Knaperbackasta Sipoosta ja pian olinkin jo sopinut yksityistunnit sinne. Olin kuvitellut mielessäni, että aloitan muistelemalla perusasioita ja sitten ruvetaan hyppäämään. Universumi oli kuitenkin järjestänyt kohdalleni jotain muuta. Sain alleni hevosen, Florentinen, jolla ei voinut hypätä lainkaan. Florentine vei paitsi sydämeni, johdatti minut kouluratsastuksen täysin käsittämättömän ihmeelliseen maailmaan ja opettajani Nooran kanssa kehitys oli huikeaa. Vuoden päästä jouduin kuitenkin hyvästelemään Florentinen. Minulle jäi tyhjä olo enkä osannut kuvitella ratsastavani kenelläkään toisella tallin hevosista, vaikka ihania ne olivatkin.

Kului vuosi ja toinenkin. Viime joulun tienoilla tunsin sydämessä vanhan tutun ikävän ja kirjoitin Knaperbackan omistajalle Marialle, että haluaisin takaisin Nooran oppiin jollakin ihanalla uudella hevosella. Universumi oli taas asioista eri mieltä. Ajat Nooran kanssa eivät sopineet yksiin, joten opettajakseni tulisi Henri. Hevonen oli Bahati, joka varsoi silloin kun olin ratsastanut vuoden verran Florentinella.

Tiesin kyllä, että kouluratsastus oli minun juttuni, mutta Henrin tavattuani tuli kyllä selväksi, että käsitykseni kouluratsastuksesta tulisi mullistumaan. Ja siinä sivussa moni muukin asia. Koko ratsastukseni tulisi muuttumaan. Monia juttuja on vaikea pukea sanoiksi, mutta Henri ymmärtää hevosta ihan eri tavalla ja hänen koko lähestymistapansa kouluratsastukseen on aivan eri leveleillä kuin kenelläkään aiemmalla opettajallani, vaikka kukaan heistä ei todellakaan ole ollut huono.

Henrin ansiosta koko ratsastukseni on rakennettu uudelleen. Kuluneet kymmenen kuukautta ovat olleet todella haastavat ja varsinkin viime talvena tunsin etten osaa oikeasti yhtikäs mitään. Mutta samalla kun olen tajunnut entistä paremmin, että tässähän ollaan oikeastaan ihan paskoja ratsastamaan, olen myös tiedostanut, että hitto vie tässä kehitytään. Olen tajunnut, että kehon hallintani ja kehotuntemukseni ovat loistavalla tasolla ja se on ehdottomasti tässä lajissa yksi tärkeimmistä asioista. Lisäksi olen oivaltanut, että oma herkkyyteni ja empaattisuuteni on voimavara. Vaikka jokainen tunti on vaikea ja töitä tehdään hiestä märkänä, olen nauttinut jokaisesta hetkestä ja tuntuu, että mitä enemmän itse vapaudun ja rentoudun, sitä ihanampaa ja tavallaan helpompaa kaikki on, koska olen luovuttanut pinttyneestä ajatustavasta ratsastaa jossain tietyn näköisessä muotissa. Olen edelleenkin kriittinen itseäni kohtaan, mutta niin pitääkin. Virheitä tekee koko ajan, mutta myös onnistumisia tulee koko ajan.

Kehityksen huomaa ja tuntee monella tapaa. Tietyt jutut käyvät helpommiksi, kuten avot ja sulut (aluksi se oli lähes toivotonta), mutta toisaalta tietyt perusasiat ovat edelleen vaikeita, kuten kauniit siirtymiset laukasta raviin. Mutta nykyään se ei ole enää viimeiset viisitoista minuuttia, kun meno on jo hyvää, vaan kaikki tapahtuu paljon nopeammin.

Ilman Henriä me oltaisiin kuitenkin Bahatin kanssa aivan hukassa. Ei osattais yhtään mitään. Tarvitsen Henrin ohjeita ihan kaikkeen. Istun selässä ja teen parhaani mukaan tismalleen mitä hän sanoo. Itse koen haastavaksi sellaisenkin perusasian kuin ulko-ohjan tuki. Aluksi pelkäsin niin paljon palaavani takaisin vanhaan tapaan ohjien käytössä (lapsena opittu puolipidäte oli jotain hieman muuta kuin mitä se nyt on), että pelkäsin koko ohjastuntumaa ja ajattelin hajottavani hevosen suun. Täydellisen kevyen tuntuman löytäminen on yllättävän hankalaa. Haluan olla ehdottomasti reilu ja pehmeä hevoselle eikä Henri kyllä muuta antaisikaan. Hevosta ei saa pakottaa muotoon kaula kaarelle, vaan peräänannon pitää tapahtua hyvän ratsastuksen seurauksena ja hevosen kuuluu käyttää koko kroppaansa. Ei niin, että pakotetaan kaula muottiin ja koko selkä jäykistyy. Näyttää varmaan amatöörin silmään hyvältä, mutta kun ymmärtää vähän enemmän, se on kamalaa. Lisäksi koen tosi vaikeaksi ratsastaa suoralla hevosella. Aina on joku mutka johonkin suuntaan ja etenkin ympyrällä kaulaa taivuttaa helposti liikaa, milloin koko homma levähtää. Sitä mietin tosi usein, että miten voi olla niin hiton vaikeaa ratsastaa suorassa? Eihän tässä hommassa ole mitään järkeä! En voi ikinä mennä mihinkään kisoihin, koska en osaa ratsastaa edes suoralla hevosella!

Omaa ratsastusta on tajuttoman vaikea arvioida. Siksi päätin kysyä Henriltä, että missä me oikein mennään Bahatin kanssa ja mitä on tapahtunut kymmenessä kuukaudessa. Henri sanoi seuraavaa:

Meillä on kehitettävää ratsukkona tasapainoisissa, lähinnä laukka-ravi, siirtymisissä. Teknisyys väistöissä ja suluissa vaatii hiomista, mutta niin se on melkein jokaisella (kuulemma hänelläkin, mutta tätä en usko). Vahvuuksia on ehdottomasti kehon hallinta ja tietoisuus sen käytöstä. Päänsisäisistä asioista puolestaan keskittymiskyky, rauha ja lempeys sekä arvostus hevosta kohtaan. Istunta on kehittynyt, vaikka se ei kuulemma ikinä ole ruma ollutkaan (jee!). Jäntevää pehmeyttä on tullut ja vaikuttaminen hevoseen on ihan uudella levelillä. Teknisistä asioista avotaivutukset on meidän bravuuri, tietyllä tapaa vaivattomia suorittaa. Hienoa on kuulemma myös se, että annan hevoselle työskentelyrauhaa ja omaa tilaa, jolla lisään myös hevosen itsevarmuutta. Tärkeimpänä se, että tehdään nykyisin yhdessä töitä ja hevonen on tyytyväinen ja rento.

Jee, aika hyvä palaute! Etenkin kun ajattelee, että muutamia intensiivejä lukuunottamatta olen ratsastanut vain kerran viikossa tunnin verran. Se on oikeasti ihan mielettömän vähän. Haaveilen siitä, että saisin ratsastaa edes muutaman kuukauden ajan esimerkiksi kolme kertaa viikossa. Olisi niin hienoa nähdä millaiseen kehitykseen se johtaisi, saatika jos se jatkuisi vielä pidemmän aikaa. Voisin kuvitella kehittyväni todella nopeasti, koska tiedän kyllä sen, että minun on helppo tuntea kehossani asioita ja käyttää kehoa, mutta ratsastuksessa se on haastavampaa kuin astangajoogassa ja uinnissa yhteensä ja vaatii todella paljon harjoittelua.

Hevoset on ehdottomasti yksi rakkaimmista asioista elämässäni. Olen todella kiitollinen, että saan ratsastaa juuri Henrin ja Bahatin kanssa ja siitä, että Knaperbackassa on tähän ja yksityisvalmennukseen mahdollisuus. Oma hevonen on haaveissa ainakin joka toinen viikko, mutta elämän realiteetit tulevat siinä vastaan jo pelkästään ajallisesti. Mutta ehkä jonain päivänä se maalaistalo Etelä-Euroopasta toteutuu ja siellä olisi se heppakin!

Mikä on teille haastavinta ratsastuksessa? Kuinka usein te ratsastatte ja onko jollain omaa hevosta?

/ / / / /

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää seuraavia HTML-tageja ja attribuutteja:

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

  1. Ulpu sanoo:

    Tosi kiva teksti. 🙂

    Mun on pitänyt sulta kysyä, että käytkö ihan tietoisesti samalla hepalla tunnilla ja että tuleeko ikinä mieleen kokeilla muitakin hevosia?

    Itse kun kävin tunnilla, hevonen vaihtui melkeinpä joka tunti ja se oli oikeastaan ihan jees. Oppii ratsastamaan erilaisilla hevosilla ja kaikki ne opettavat erilailla. Toisaalta välillä olisi halunnut mennä jollain tietyllä seuraavankin tunnin, varsinkin hyvin menneen tunnin jälkeen.

    Kaipaatko ikinä hypäämistä? 🙂

    • Joo tietoisesti aina samalla eikä tulisi juuri nyt mieleen kokeilla muita, vaikka tottakai varmasti joskus tulee sekin eteen tai vaihtelunkin vuoksi 🙂 Kun taaskin treenaa aina samalla, niin se kehitys syvenee ihan eri tavalla ja tulee ihan spessu suhde hevoseen. Ja siitä tulee ihanaa tiimityöskentelyä, minä, heppa ja ope 🙂 Hehe, just tänään sanoin Henrille et voitais pompata joku kerta tässä muutama matala este. En kaipaa kuin sellaisena hauskana vaihteluna ja irrotteluna, en treenausmielessä varmasti enää ikinä 🙂

    • Ulpu sanoo:

      Olisi kyllä hienoa, jos olisi sama heppa aina käytössä, saatika oma. Ja tietty, että voisi ylipäätään käydä useamman kerran viikossa, Siinä syntyisi nimenomaan se suhde hevosen kanssa. <3

      Aina, kun oon tunneilla käynyt, on tullut se olo, että voi kun voisi ottaa toisen viikkotunnin. Tai useamman. 😀

  2. Pauline sanoo:

    Kiva, kun tartuit aiheeseen pitkästä aikaa! Mulle haastavinta on ollut löytää talli, jossa tuollainen samalla hevosella ratsastus ja varsinkin rento maastoilu, mutta myös muu hevosten kanssa puuhastelu tulisi kyseeseen aikuiselle. Itse kyllästyin ratsastuskoulutuntien hektiseen menoon, open suoraviivaisuuteen ja joidenkin ratsastajien suosimiseen, sekä siihen jatkuvaan vaihtuvalla hevosella ratsastuksen opetteluun ja ratsastus on nyt siksi, sekä melkoisen putoamisen vuoksi tauolla. Hevosten pariin palaaminen on alkanut silti kutkuttelemaan jälleen, onhan ne olleet on-off:na elämässäni lapsesta saakka. 2000- luvun alussa mulla taas oli ilo saada olla tunneilla jossa ope todella opetti hevoslähtöistä istunnan ja painoapujen merkitystä tavallisessa ratsastuskouluryhmässä. Sellaiseen opeen en ole sen koommin törmännyt, joten se oikeanlaisen openkin löytäminen on haastavaa.

    • Ymmärrän täysin, jos jäänyt harrastus tauolle! Loistava, hevoslähtöinen opettaja pienryhmässä tai yksityistunneilla on niin tärkeä! Ja mulle on kans tärkeää, että saan puuhastella hevosen kanssa rauhassa. Onneksi se onnistuu loistavasti Knaperbackassa, koska mun tunti on ennen ryhmätunteja päivällä ja menen aina tuntia ennen sen alkamista tallille, jotta saan puuhastella rauhassa hevosen kanssa. Tunnin jälkeen venytän vähän sen lihaksia ja hieron tiettyjä pisteitä, mitä Henri on opettanut mulle sekä putsaan ja huollan kaikki kamat (tuntuu että tämä on harvinaisuus ja vain harvat tuntiratsastajat huoltaa varusteita). Jos asut pk-seudulla, niin suosittelen lämpimästi Knaperbackaa!

  3. Oi toi Henri kuulostaa kyllä superilta! Mulla oli teinistä aikuisuuteen kymmenen vuoden ajan aivan mahtava opettaja, joka korosti juuri mainitsemiasi asioita. Hänen jälkeensä en ole ikinä itsenäisesti tai muiden opejen kanssa onnistunut löytämään samaa fiilistä, keveyttä, tuntumaa, istunnalla vaikuttamista jne. Turhauttaa kun tuntuu että voisin olla paljon parempi, jos mulla vain olisi vielä se sama opettaja! Jotenkin, vaikka tiedän teoriassa mitä pitäisi tehdä, se ei vaan onnistu. Nyt asun Keski-Euroopassa ja vaikka täällä on tietty se hyvä puoli et ratsastus on paljon halvempaa, niin opetus on enemmän sellaista pohkeen ja ohjan ja apuohjan väliin väkisin punkemista.

    Mulle vaikeinta on rentouttaa oma kroppa ja istunta, monesti tajuamattani jarrutan hevosta tai vaan puserran koko ajan jaloilla, enkä uskalla ottaa tasaista tuntumaan vaan annan ohjan roikkua kun pelkään että käsi on kova koska jännitän sitä. Ja just se et en vaan löydä sitä oikeeta ”tiivistä istuntaa” (en siis tarkota raskasta tai kokoavaa tai mitään sellasta, mut toi oli käsite jota mun vanha ope käytti ja mulle se autto asian ymmärtämistä). Joskus hetkittäin se pilkahtaa vieläkin sieltä ja sillon huomaa et se hevonen tosiaan toimii ihan erilailla, ja mikään pohkeilla ja ohjilla säätö ei auta jos toi ”tiivis istunta” ei oo ensin kunnossa.

    Olispa vaan joskus rahaa ja aikaa käydä monta kertaa viikossa! Nyt pääsen kerran viikossa vakkaritunnilleni (koulupainotteinen rats. koulu), joskus kaksi jos muilla tunneilla on tilaa, mut tääl on tunnit aika täynnä ja mun pitää kulkee julkisilla, joita ei mee kovin usein, joten sopivat tuntiajankohdat on rajallisia.

    Huh, heppajutta on kyllä kivoja ja kiinnostavia! Kuten kommentin pituudestakin varmaan huomaa 😀

    • Henri on niin paras ja ihanin opettaja! Toivon että saan olla hänen opetuksessaan vielä vuosia eteenpäin 🙂

      Mulla oli tuo sama ongelma alussa, että ohjat melkein roikkui kun viimeiseen asti koitin välttää kovaa kättä, mutta ei sekään toimi! Kyllä on hankalaa löytää kultainen keskitie. Istunnan jännittäminen ja jaloilla pusertaminen on kyllä just se, mistä pitää päästää irti ja sillä tavalla on kyllä tullut joskus ennen tullut ratsastettua. Nykyisin annan mieluummin vain jalkojen heilua ja Henrikin korostaa koko ajan sitä, että ei purista polvilla yhtään. Vaikka se tuntuu oudolta niin just sillä tavalla sen istunnan saa tiiviiksi, mutta vaatii kyllä hyvää keskivartalon lihasten hallintaa. Ja saman kanssa huomannut, että ihan turha säätää ohjilla mitään tai hakea ulko-ohjan tuntumaa, jos ei istu kunnolla ensin ja saa sitä kautta kosketusta hevoseen. Ne hetken on ihania, kun tajuaa, että aah nyt löytyi täydellinen tuntuma sen istunnan kautta ja helposti sen jo seuraavassa kaarteessa menettääkin 😀

  4. Tuulikki sanoo:

    Hevoset on parhautta <3 Itselläni on oma hevonen. Tai puoliksi kaverin kanssa. Kyllästyin siihen ratsastuskoulun meininkiin kun hevonen vaihtui usein ja tehtäviä ei voinut valita oman ja hevosen sen hetkisen mielialan mukaan. Oman kanssa voi vaikka lähteä maastoilemaan jos ei huvita muuta.

    Nyt useamman vuoden jälkeen kaipaisi kuitenkin takaisin ratsastuskoululle. Kokeilemaan erilaisia hevosia ja ratsastamaan tavoitteellisemmin. Oma ratsastus sai aikalailla kehityspyrähdyksen kun Toivolan Aira kävi pitämässä meille ratsastuspilates tunteja. Istunta muuttui ja hevoseen vaikuttaminen parani. Aira osaa ohjata oman kropan käyttöä siihen suuntaan, joka mahdollistaa hevosen vapaan liikkeen ja ennenkaikkea auttaa itseä istumaan jäntevänä, mutta rentona ja vaikuttamaan hevoseen oikein.

    • Ymmärrän kyllä jos kaipaat ratsastuskoulua, ainakin opetusmielessä. En tiedä kuinka paljon itse nauttisin omasta hevosesta, jos huippuopetus jäisi. Toisaalta en voisi enää kuvitellakaan mitään ryhmätunteja! Toivottavasti löydät hyvän opettajan, joka voisi valmentaa teitä säännöllisesti! Asutko muuten missä päin? Henrin voi tilata opettamaan muuallekin! Hänen omat hepat on Nurmijärvellä, mutta hän käy opettamassa Knaperbackassa ja löytyy häneltä joitain muitakin oppilaita, jotka ovat muualla. Mutta toi on harmi just ratsastuskoulumeingissä, että hevonen vaihtuu eikä tunteja sovelleta juuri siihen hetkeen ja hepan mielialaan sopiviksi. Mulla se on puolestaan yksityistuntien ansiosta mahdollista. Voidaan milloin tahansa maastoilla ja Henrin eka kysymys on aina mulle, että millä tuulella Bahati on ja tarkkailee tietysti sitä itsekin ja sen mukaan rakennetaan tunti 🙂

    • Tuulikki sanoo:

      Minunkin hevonen on Nurmijärvellä… Pitääkin harkita noita tunteja kun rahatilanne antaa periksi 🙂